Kirvelevä kylki

Nyt, kun tuo rintalihaksen pistävä / viiltävä / kirvelevä kipu on tullut vähän väliä niin, että on saanut karjaista useammankin kerran äkillisesti iskevästä kivusta, niin rupesin paikallistamaan syntylähdettään. Kyllä osaa olla vittumaisen tuntuinen parin sekunnin jakso, kun se viiltää. Ampiaisen pisto, lihassäikeen repeäminen, kirvely - miten tuotakin nyt sitten kuvailet.

Pitkään tuota aluetta sormin painelin ja välillä kipupiste tuntui löytyvänkin, mutta katosi aina lopulta. Kokeilin painella vähän kovempaa ja syvemmälle ja sieltähän se kylkiluun päältä rintalihaksen alta lopulta löytyi. Kipeä kohta, jossa ei kuitenkaan mitään muodostumaa tunnustellen löydy. Mihinkään sitä en ole iskenyt ja takuulla mitään sellaista en ole tehnyt, mikä tuon selittäisi.

Sormin painellen se tuntuu siltä, kuin olisi johonkin kolahtanut, mutta itsestään tuleva hetken viiltävä kipu on toista luokkaa. Sellaista en painellen saa aikaiseksi. Pientä kirvelyn tunnetta sieltä esiin hieromalla saa, mutta ei mitään tuohon äkilliseen kipuun verrattavaa.

Jos siis bussissa tai jossain muualla näette tai kuulette äkillisesti kovaan ääneen kiroilevan miehen, joka pitelee rintaansa, niin se olen sitten minä.


t. Madratios

Kummitusjuna

Katselin tuossa häissä otettuja kuvia ja joihinkin olin itsekin osunut. Ei sitä edes ole tajunnut miten rujolta sitä loppuviimein näyttää. Omaan peilikuvaan näköjään tottuu varsin helposti, mutta kun itsensä kuvista näkee, niin melkoinen näky sitä on. Ei varmasti jää kellekään epäselväksi, että jokin vaivaa :) Eikä ole ihme, että ihmiset vilkuilee. Ei sillä, että se itseä mitenkään häiritsisi.

Paljon oli myös minulle tuntemattomia ihmisiä kemuissa mukana ja vähän tuli sosialisoituakin. Ei sitä mitenkään terävimmillään tässä kunnossa ole, eikä aktiivisimmillaan tuttavuuksia luomaan, mutta hauska oli kuitenkin välillä edes leikkiä tervettä. Illan jorailut jätin suosiolla väliin, mutta jaksoin kuitenkin hengailla iltaan asti, eikä edes infektiota tullut, joten hyvinhän se meni. Alaselkä tosin jomotteli koko illan, mutta kyllä sen kanssa pärjäili.

Vasen rintalihas on häiden jälkeen touhuillut omiaan. Viiltävä tai pistävä kipu epäsäännöllisesti hetken ajan aina samassa kohdassa. Tuntuu samalta kuin ampiaisen pisto. On pitänyt ihan useammankin kerran paidan alle tiirailla, että siellä ei mitään ylimääräistä möngi. Joskus, kun on ampiainen on oikeastikin pistänyt, niin tuntuu ihan samalta. Ei siellä kuitenkaan kädellä tunnustellen mitään tunnu, vaikka kipukohdan kyllä niinkin paikallistaa. Varmaanhan se taas joku erikoisuus näihin hoitoihin liittyen on. Melkoista friikkisirkusta tämä välillä kyllä on kaikkine laikkuineen ja erikoisuuksineen.

Vielä pitäisi loppuviikosta yrittää kaupungille kammeta, kun näen vanhaa kööriä nuoruusajoilta. Safkaamista siis luvassa. Vähän nuo nähdyt fotot lannisti intoa ihmisten ilmoilla liikkua, vaikka se tuijottelu ei haittaakaan. Enemmänkin ärsyttää tietoisuus siitä, että sitä todellakin näyttää juuri siltä mitä on. Pitänee vain yrittää ylläpitää illuusiota itsestään komeana. Itsepetos se on paras petos.

t. Madratios

Samoilla silmillä

Nukkumisethan ne sitten viime yöltä jäi, joten samoilla silmillä mennään tämä päivä. Luuydinkivut saapuivat siis taloon, mutta eivät onneksi yhtä pahana, kuin aikaisemmin. Sen johdosta en uskaltanut uusia lääkkeitäni - onynormeja - tähän vetää. Sen verran vahvaa tavaraa on, enkä niin innoissani doupeista ole, että saavat odottaa rankempia settejä.

Tuo pieni jomottelu ei onneksi mikään killeri ole, mutta kyllä se vaan yöunet kokonaan vie. Tramal ei auta nimeksikään, joten se on vain kärsittävä. Eli hyvillä silmäpusseilla häihin!

Tuotannon siis pitäisi ainakin jotenkin rullata ja tuskinpa leukkarit ihan nollassa ovat, joten päätin suunnata häitä kohti, kun olokin on ihan hyvä. Univajetta lukuunottamatta siis. Avopuoliso mestoilla jo kaason roolissa onkin, joten paitaa sileäksi, uniformu sheippiin ja juhlia kohti mars.

Mieletön kelikin tuolla ulkona!

t. Madratios

Vähän jäissä

Vähän on mennyt erilaisissa merkeissä nämä toipumispäivät mitä aikaisempien hoitojen jälkeen. Jotenkin tuntuu, että on väsyttänyt enemmän ja olo on aika-ajoin ollut utuisempi. Hippusen huimaustakin olen ollut aistivinani ja keuhkoissakin on välillä tuntunut oudolta. Ajoittaista pistelyä, jonka kuitenkin olen mielessäni laittanut pienoisen räkähöngän piikkiin. Kyllähän noista tietysti jo paranoian päälle saisi, mutta ei nyt jaksa. Kuvaukset kuitenkin tulee seuraavan hoidon jälkeen. Muistaakseni.

Labrat oli ihan ok. Ei mitkään maailman parhaat arvot, mutta hengissä niillä pitäisi ainakin hetken selvitä. Leukkarit vähän päälle yksi ja muita arvojapa en enää muistakaan. Jotain satasella alkavaa hemoglobiini kuitenkin oli, joten eiköhän se mulle riitä. Sovittiin, että soittelen, jos olo huononee.

Kaikki tutut tuntuu menevän naimisiin. Viikonloppuna olisi neljännet häät 6kk sisään ja kesällekin olisi jo kahdet tiedossa. Yhdet bileet olen jo taudin takia missannut, mutta katsotaan pääseekö sitä näihin karkeloihin ihmisiä pelottelemaan. Se on vähän siinä ja tässä, kun piikit loppuu, että ottaako sen riskin infektiosta vai ei. Tosin, jos ne leukkarit romahtaa, niin se infektio tulee kyllä himassakin pysymällä. Pitää varmaan tiirailla olotilan mukaan, että miten sitä jaksaa pystyssä huojua.

Vanhasta elämästä muistuttava Bossin slim fit uniformukin tuossa odottelisi. Kyllä sitä on komee, kun sen päälle roiskasee. Pyysin avopuolisoa maalaamaan mulle kulmakarvat, mutta jostain syystä ei suostunut.

Kivoja bileitä on kyllä nämä viimeiset häät olleet. Ei mitään jäykistelyä, vaan hyviä juhlia. Viimeisissä tosin itselläni oli jo möllykkä naamassa, mutta olin kuitenkin vielä autuaan tietämätön kohtalostani.

Eli häitä päin ja boolikulhon viereen. Valitettavasti alkoholittoman.


t. Madratios

Ei enää uusijoita

En hoitojen aikana kirjoitellessa edes maininnut asiasta, mutta taas edelliseen hoitoon tullessani viereisellä punkalla oli nuori uusija. Mä alan vähän kyllästyä näkemään noita taudin uusimisia, vaikka tietenkään ne onnelliset tapaukset ei tuolla osastolla pyöri. Tämä oli jo kolmas noin itseni ikäinen kaiffari, jolla tauti oli tullut takaisin. Tässä tapauksessa remissiota oli kestänyt huikeat pari viikkoa. Kuvitelkaa sitä fiilistä, kun ensin sanotaan homman olevan ok ja parin viikon päästä kerrotaan, että ruetaas taas runttaamaan vähän lisää sytoja suoneen. Ihmeen ok tuntui kuitenkin henkisesti olevan, vaikka tokikin aika roisia läppää aiheeseen liittyen heitettiin. Tuskin siinä terveet olisi edes kyydissä kestäneet :)

Jotenkin vaan tuntuu, että kohtuuttoman paljon näkee noita uusimisia, että voisi edes utopioissaan kuvitella selviävänsä yhdellä rundilla. Kai niitäkin sitten vaan pakko on olla, mutta aika kova juttu se on nähdä noinkin monta tapausta lyhyessä ajassa, kun ottaa huomioon sairastuneiden kokonaismäärän tässä ikäluokassa.

Mutta ehkä en enempää mieti näitä öisin, luotan vaan tilastoihin ja yritän vielä keskittyä tähän ekaan rundiin.


t. Madratios

Lämpöhaasteita

En yleensä ole hoidon jälkeen ensimmäisinä päivinä lämpöjä mittailut, mutta eilen alkoi olla sen verran kuumeinen olo, että kuumemittarin kainaloon illalla heitin. 37,9 näytti ja siinä pysyi seuraavan tunnin ajan. Vähän vastahakoisesti soittelin taas sairaalaan, että mitä tehdään. Tuntuu jotenkin tyhmältä soittaa, kun kuume ei siihen 38:aan nouse, mutta toisaalta tuo ero on vain 0,1 astetta. Se häviää jo tuollaisen perusmittarin mittavirheisiin heittämällä.

Sovittiin sitten osaston kanssa, että vedän panadolia ja katson aamulla tilannetta uudelleen. Olo ei aamullakaan kummoinen ollut, mutta ei ollut lämpöäkään. Päätin siis jättää soittamatta sairaalaan, vaikka keuhkoissa ehkä skidisti vähän raskaalta tuntuukin ja räkää aavistuksen henkitorvesta pukkaa.

Toisaalta sitä alkaa heti alkaa ajattelemaan, että mitäs jos siellä onkin jokin vakavempi hengitystieinfektio kehittymässä ja toisessa vaakakupissa painaa totaalinen väsymys sairaalaan. Hetkittäin tulee ihan mieleen, että antaa mennä pahemmaksi vaan, kunhan sairaalaan ei tarvitse mennä. Ei halua olla siellä neulatyynynä ja makoilla tekemättä mitään. Onneksi ei kuitenkaan ole kuitenkaan pahempaan suuntaan mennyt ja labrat tulee jo torstaina, joten enköhän minä sinne asti hengissä selviä ja sairaalaan otan yhteyttä, jos olo merkittävästi pahenee.

Koiralenkityksestä kuitenkin ilman sen kummempia tuntemuksia selvisin, joten pidettäköön sitä jonkinmoisena referenssinä olotilan vakavuuden suhteen.


t. Madratios

Liskojen yö

Loppuihan se hoito! Välillä tuollainen neljä päivää tuntuu loputtomalta ja se viimeinen pullo tuntuu valuvan NIIN hitaasti. Pyttipannufiksaation olin saanut siinä maatessani kehitettyä, joten sellaista oli heti hoidoista päästyäni lähdettävä hakemaan.

Spydäri ei kuitenkaan maistunut miltään ja kerkesinkin jo mielessäni manaaman piheyteni ja sen, miksi ostin sitä halpaa rainbow kuraa. Otin kuitenkin toisen reality checkin ja totesin makuaistini olevan jälleen tutkalla. Se siitäkin sitten. Kauhoin vähän sitä mautonta spydäriä naamaan ja huuhtelin perään tabletit, jotka toivottavasti pitäisivät tavarat siellä alhaalla. Olo oli utuinen ja hidas.

Makoilin sohvalla semisti muumioituneena ja tuijotin tv:stä amerikan mustalaisia, jotain romunkerääjiä ja venäjän vankiloiden karuja oloja. Ei olisi pitänyt, sillä aivot näköjään saa kehitettyä noista melko sekavan ja pelottavan unen. Eipä ole ennen liskojen yötä ollutkaan, ainakaan sytostaattien voimasta... Todella sekavia mielikuvia höystettynä infernaalisella päänsäryllä. Milloin tein romukauppaa mustalaisten kanssa ja milloin pakenin henkeni kaupalla siperiasta. Lopuksi voitin vielä pyöräilyssä olympialaiset ja annoin Lancelle synninpäästön douppaamisesta. Oli vaiherikas yö.

Vieläkin makoilen tässä sängyssä ja yritän miettiä minne suuntaan pää on kallellaan. Eiköhän se tästä parin päivän sisään tokene taas...


t. Madratios