Normaalia elämää

Unettomuus palasi ja hermot petti totaalisesti. Oli lähellä, ettei tippuneet parvekelasit ja taulut tulleet seiniltä. Kummasti on psyyke kovilla, kun aamuyöllä kuudelta tuijottaa tyhjällä katselle telkkua. Repo men, b-luokan kurakakka Mindhunters ja Itse Ilkimys tuli tiirailtua. Älkää ikinä tuhltatko aikaanne tuohon Renny Harlinin Minduntersiin :) Huh mitä kuraa.

Sädehoitolääkäri sattui kuitenkin eilen soittelemaan kuulumisia, joten pääsin kertomaan tästä orastavasta uniongelmasta, ja ylläri pylläri lääkkeillähän se ruotuun saadaan. Jotain nappeja sieltä tuli ja viime yö tulikin taas nukuttua mukavan letkeästi. Apteekissa ne jo muisti mut ja kyseli, että etkös sä tässä joku yö käynyt melatoniiniä hakemassa? Mä olen kyllä siinä kyseisessä apteekissa sen verta monta kertaa ravannut millioin mihinkin aikaan, että naama varmasti on tuttu.

Mutta tänään siis olin aamulla sellaisessa sheipissä, että klo. 7:30 ylös ja 8:30 olin vetämässä ensimmäistä treeniä sitten diagnoosin. Enpä olisi uskonut, että se noin hyvin menee. Voimathan tietysti oli jossain ihan muualla ja painoina sain pitää sellaisia kilomääriä, millä viime kesänä tein niitä ihan ensimmäisiä lämmittelysarjoja, mutta meinaan siis, että ei laatta lentänyt tms. Nilkkakin yllätti ja etukyykyt meni pohjaan asti hyvällä tekniikalla melkolailla helposti. Treenin jälkeen oli pitkästä aikaa se hyvä olo, mikä treenin jälkeen tulee. Se kieltämättä tuntui melkoisen hyvältä!

Treenien jälkeen oli vielä sen verran virtaa, että tuli käytyä hinkkaamassa paikallisia mutkapätkiä parisataa kilometriä mopottimella. Ajoseuraakin oli, kortti on tallella, eikä kukaan kaatunut, niin sehän meni ihan okei. Yllättävän paljon on ajohaluja riittänyt. Noin 700km on viiteen päivään tullut hinkkailtua. Se on aika paljon tuollaiselle sporttiselle mopolle. Voin sanoa, että kahdensadan kilometrin jälkeen on perse hellänä ja reidet aika jumissa.

Avopuolisolla alkoi tänään kesäloma, joten mentiin juhlistamaan sitä uuteen sushimestaan. Pitkän kaavan mukaan lompakko melkoisesit kevyempänä tultiin himaan tissuttelemaan, joten iltakin oli ihan mahtava.

Nyt vielä vähän Heinekeniä naamaan ja nukkumaan. Tää päivä on tuntunut ensimmäiseltä "normaalin ihmisen" päivältä. Otetaan sille.


t. Madratios

Vihdoin unta

En tiedä kauanko tätä blogia jaksaa enää rustailla. Kai näilläkin jokin elinkaari on :) Postaillaan nyt vielä jotain, kun löyhästi tautiin liittyvää asiaa on.

Kuntoutuminen etenee pikkuhiljaa. Maanantaina sain tikit rintalihan kohdilta pois ja tänään ajattelin mennä hakemaan salikortin. Siitä se lähtee kuntouttaminen. Sytoista on siis se parisen kuukautta ja sädehoidon loppumisesta vajaa pari viikkoa.

Vielä siellä salilla treenaaminen ei tietenkään täysipainoisesti tule onnistumaan, mutta kuten aikaisemmin sanoin, niin sovelletaan sen aikaa kun tarvis. Hyvä kuntoutella tuota nilkkaakin painojen kanssa. Antaa varmasti nopeaa vastetta ja stepperi + kuntopyörä on tässä vaiheessa hyviä välineitä aerobisen kunnon nostamiseen, kun juokseminen ei vielä onnistu. Kävely kuitenkin lähes normaalisti jo menee.

Ja kyllä se nilkka taipuu prätkäilyynkin ihan hyvin. 500km on tullut suhailtua. Varovasti tietenkin. Edes polvi ei ole maassa käynyt.

Ajohousu-ostoksille menossa. Nahkaa tuli.

Naama heloittaa vielä jonkin verran ja on edelleen sädehoitoalueelta turvonnut. Ehkä se punotus on jonkin verran vähentynyt ja osittaista nahkan irtoiluakin olen rasvaillessa havainnut. Siinä ei siis isoja muutoksia.

Isoin haaste on kuitenkin ollut nukkuminen. Torstain jälkeen, jolloin fentanyylin jätin pois, en saanut unta viiteen yöhön. Pari ensimmäistä yötä meni satunnaisilla torkahteluilla, mutta sitä seuraavat kolme yötä meni käytännössä kokonaan valvoessa. Toissayönä kävin hakemassa apteekista melatoniiniä puoli neljän aikaan :) Sekään ei sitten siihen hetkeen auttanut, mutta annoin aineelle vielä eilen mahdollisuuden ja lopulta mä nukahdin. Huh. Alkoi jo vähän hermoa kiristää.

Postauksia ei siis varmaankaan hirveällä tahdilla ole tulossa. Varmaankin kuitenkin tietyn aikavälein jotain etenemisjuttuja kirjoittelen. Ehkä niistäkin joku jotain hyötyy. Kommentit ja yhteydenotot (madratios@gmail.com) tulee kuitenkin mulle heti tietoon, joten jos jollakulla jotain kysymyksiä sattuu mielessään olemaan, niin saa ottaa yhteyttä.

t. Madratios

Fentanyyliä, viiniä ja urheilua

Aaah...Punaviiniä. Nam! Edellisen kerran viiniä joinkin diagnoosin saamisen jälkeen. Silloin, kun frendien kanssa käytiin vetämässä viimeiset tumut ennen hoitojen alkua. Varovaisesti aloittelen, eli lasillinen vain. Ette usko miten luksukselta voi tuntua tällainen arkisuus.

Periaatteessahan fentanyylin varoaika alkoholin suhteen olisi 2 vuorokautta, mutta antaa nyt mennä näin. On siitä jo 30h, kun laastarin pois otin. Hitusen siitä tuli suu kipeämmäksi ja viime yö oli aika karmea, eli kyllä siitä jonkinlaisia vieroitusoireita tuli. Ei kuitenkaan mitään psyykkistä halua käyttää opiaatteja. Hyvä niin.

Nilkkaa olen nyt ahkerasti fyssarin ohjeilla jumpannut. Pienimuotoista editystäkin on tullut ja tällaiseen mun luonne sopii todella hyvin. Mähän väännän sitä nilkkaa täällä päivät pitkät. Sellainen puolituntinen siinä nilkkajumpassa menee ja siihen kylmähoito päälle. Sitä sitten niin monta kertaa päivässä kuin vain suinkin kerkeää. Eilen vedin neljä kertaa tuon setin. Maanantaina saan vielä  nuo tikit pois rintalihan nahkasta, niin pääsee salille treenaamaan. Hetkenhän sitä haavaa tottakai joutuu treeneissä huomioimaan, mutta soveltaa sen aikaa.

Treeniohjelmakin on tullut jo hahmoteltua ja tulee sisältämään melkoisen määrän kyykkyvariaatioita heti, kun kyykkyyn vaan tuon nilkan kanssa pääsen. Siihen asti jälleen vähän sovelletaan. Rankkaa tulee olemaan, mutta kyllä sitä vaan odottaa. Kuitenkin tietäen ja tiedostaen, että nollista joutuu lähtemään. Kunnianhimoinen tavoite on kuitenkin treenata hoitoja edeltävä voimataso jouluun mennessä. Kehon paino saisi olla silloin noin 90kg.

Sekundääri tavoite on olla parhaassa mahdollisessa kunnossa töiden alkaessa. Kuukaudessa ei tietenkään ihmeitä tehdä, mutta jos naamaan edes hitusen pöhöä saisi, niin ei näyttäisi nälkää nähneeltä.

Olen tässä jo useamman päivän ajanut tuota ruokavaliota sheippiin. Vaikeaa on syödä likimainkaan tarpeeksi. Tavoite olisi siellä 2500kcal per päivä, mutta vielä ei mene edes kahtatuhatta. Ei vaan yksinkertaisesti mahdu. 2500kcal on jo yllättävän paljon sekin. Ruokailut joutuu etukäteen suunnittelemaan täysin. Otin avuksi myös lisäravinteet. Myös nestettä keräävä kreatiini kuuluu nyt päivittäiseen mättölistään kuin myös glutamiini, c- ja d vitamiinit, magnesium ja kalsium.

Makuaisti on muuten palautumassa pikkuhiljaa kohdilleen. Vielä sieltä tiettyjä fleivoreitä välistä puuttuu, mutta pätkiskin maistui jo about 70% oikealta. Viinissä en huomaa makujen puutteita.

Vaikka kuntoutuminen sinänsä etenee, niin eilen mun illuusio terveestä minästä rikkoutui. Tuli käytyä kaupassa ja törmäsin omaan peilikuvaan ovista sisään astuessa. Jotenkin oma mindset on jo kääntynyt terveeksi, mutta eihän sitä likimainkaan normaalilta näytä, vaikka kulmakarvat ja parta jo ihan normaalit ovatkin. Ei siis ole ihme, että ihmiset varsinkin näin kesällä tiiraa, kun vajaa 190cm luuranko tuolla kadulla linkuttaa. Rupesi ihan tosissaan vituttamaan. Frendi kävi tänään kyläilemässä ja sanoi, että musta tulee mieleen Walking Dead Zombie :) Se on ihan totta kyllä. Kävelytyyli ja kaikki natsaa...

Noh, ehkä mä yritän kääntää sen raivolla tähän kuntoutumiseen. Mä en halua näyttää enää sairaalta päivääkään. Sairaana se  ei jotenkin haitannut, että jengi tiiraa, mutta kun nyt periaatteessa on tauti parannettu, niin ei sitä enää halua kenenkään tuijottavan. Tai eihän se mitään periaatteessa ole. Parantava hoitosuunnitelma mulla oli ja siihen ei muutoksia tullut.

Eilen ostarilla joku äijä oli katsonut vielä tosi pahasti, mutta avopuolisolla oli sen verran pelisilmää, että kertoi mulle vasta tilanteen mentyä ohi. Se olis ollut "Start The War" mun puolelta sillä sekunnilla. Vitun mulkku. Kehtaa antaa öögaa tietämättä musta mitään. Joillekin sitä soisi vähän realiteettia siihen pumpulissa elämiseen. Vieläkin verenpaine nousee asiaa ajatellessa.

Karvat kasvaa nyt jo about kaikkialla, paitsi tuossa punaisena hohtavalla sädehoitoalueella. Kyllä ne siihenkin joskus kuulemma alkaa kasvamaan, mutta nyt on kyllä melkoinen baby butt. Sama viiksien kohdalla. Päälaki tummenee hitaasti, mutta on vielä selkeästi vaaleampaa kuin parta ja kulmakarvat. Mä näköjään olen sitä joukkiota, jolla tuo fleda kasvaa hoitojen jälkeen hitaasti takaisin. On tästä kuitenkin jo 2kk sytostaattien loppumisesta. Useilla on tässä vaiheessa jo tuuhea letti, mutta mull on harva vaalean harmaa sänki, joka kasvaa tuskaisen hitaasti.

Tulipas pitkä postaus. Puoli lasia viiniäkin meni. Sellaista se on tämä kuntoutuminen. Ei mitään kivaa tai helppoa.


t. Madratios

Arkeen paluu

Kieltämättä tämä eläminen ilman syöpähoitoja on ihan mukavaa. Arkeen palaaminen ei kuitenkaan ole käynyt ihan tuosta vaan, koska on vielä asioita, jotka jokapäiväiseen elämään vaikuttavat. Osa on itse aiheutettuja, kuten tuo nilkka ja osa taas ei.

Aurinkoista kun tuo keli on tupannut olemaan, niin kasvoja joutuu varomaan. Aika hyvin punoittaa tuo sädehoitoalue ja sen paranemisessa voi kuulemma mennä pitkäänkin. Nyt sitä siis joutuu suojailemaan auringolta. Eli terassillekaan ei tuosta noin vaan lähdetä, vaan se on siinä tapauksessa lakki päähän.

Terasseista ei tosin ole tarvinnut vielä haaveilla, kun tuo fentanyylilaastari tuolla olkavarressa vielä kummittelee. Tiputin annoksen puoleen jo sunnuntaina, vaikka lääkäri ei tätä olisi halunnutkaan. Jos olisi ollut siinä paikalla kommentoimassa, niin olisin sanonut pari valittua sanaa ummetuksesta, jota nuo lääkkeet aiheuttaa. Sinne viemäriin nimittäin menee tavaran lisäksi elämänilo. Yksityiskohtiin menemättä asiaan kuuluu veri, rautakanki, huuto ja tuskanhiki. Avuksi kävin lopulta hakemassa Pegorionia, kun Laxoberon ja Agiocur eivät vaikuttaneet mitään.

Yritän huomenna jättää tuon viimeisenkin laastarin pois ja katsoa miten miehen käy. Annostuksen puolittaminen ainakin on tehnyt osittain kärttyisäksi, mutta olen kuitenkin saanut syötyä omaan hitaaseen tahtiini. Suu ei siis ole parantunut vielä ja uusia rakkuloitakin on tällä viikolla ilmaantunut. Tämä kyllä oli tiedossa, että sädehoito jatkaa paikallisvaikutustaan vielä hoidon loppumisenkin jälkeenkin. Silti yritän päästä lääkkeistä eroon.

Omaan hitaaseen tahtiin sujuu myös kävely. Nilkka on siis aika turvonnut ja jäykkä. Lisäksi koiria ulkoiluttaessa olen huomannut, että päkiä kipeytyy armottomasti ja sille ei painoa voi laskea. Kävin sitä tänään Töölössä näyttämässä ja eihän siellä tarvinnut jonottaa kuin hitusen yli kuusi tuntia.

Kuvailtiin ja ultrailtiin ja tultiin siihen tulokseen, että kyllä se vaan tuosta turvotuksesta sekin kipu johtuu. Se on siis raivokuntoutusta edessä ja paljon liikkuvuutta edistäviä liikkeitä. Lisäksi sain lähetteen fysioterapiaan. Annoin myös hitusen palautetta perjantain lääkärikäynnistä, jonka avulla tämänpäiväinen käynti olisi ollut vältettävissä.

t. Madratios

Ohi on

Tänään on mun kohdalla se päivä, jota varmaan jokainen syöpää sairastava eniten odottaa - hoidot on ohi! Pitkä oli taival ja karikkoinenkin, mutta jotenkin sitä vaan tänne asti selvisi. Jostain syystä ei kuitenkaan ole sen kummemmin iloinen fiilis. Väsynyt ja aika neutraali. Ehkä jotenkin turta. Mitään fanfaareja ei ovella poistuessani syöpäklinikalta odottanut ja se hetki oli hyvin tavallinen. Autoon ja kotiin.

Olinhan mä suunnitellut tähän tilanteeseen vaikka mitä, mutta en mä tässä kunnossa voinut mitään niistä suunnitelmista toteuttaa. Ei pysty juomaan skumppaa, eikä ajamaan prätkällä. No mutta, nyt se on ohi ja ehkä se fiiliskin tästä alkaa piristyä, kun tämä konkreettisesti tästä vielä realisoituu.

Oli muutenkin kiireinen päivä, kun kävin hoitojen välissä Töölössä kuvauttamassa jalan ja juttelemassa lääkärin kanssa. Sinne jäi kipsi ja kepit. Nyt sitä viiletellään lähestulkoon normaalisti. Lääkärin kanssa asiointia haittasi pienimuotoinen kielimuuri, mutta olin ymmärtävinään luun olevan normaalivahvuinen vasta kuuden viikon päästä tästä hetkestä. Eli nyt saa heittää kävelylenkkiä, uida ja fillaroida, mutta juoksemaan ei vielä kuulemma kannata yrittää. Salillakin saa käydä. Tuntui oudolta kävellä ulos Töölön sairaalasta ilman mitään tukea. Hidasta se on. Kävely siis.

Ja tottahan mä heti ensimmäisissä portaissa täällä kotona kompuroin ja kipeä nilkka venähti, joten nyt sitten taas linkutetaan menemään. En usko, että siihen luuhun mitään tuli, mutta kun jalka on aika turvonnut ja elefanttimainen, niin varmaan äkillinen venyminen jotain kudoksia sieltä kipeytti. Kyllä mä taas kiittelin tätä omaa tekemistäni. Mä en käsitä miten mä aina onnistun.

Nyt se on sitten toipumista, kuntouttamista ja kontrollielämää tästä eteenpäin. On tässä vielä kuitenkin tuo laskimoportin leikkaushaava paranneltavana ja onhan tuo fyysinen kondiskin aika surkeassa kunnossa. Naama punoittaa jne. Tekemistä siis riittää.

Kippistäisin, jos voisin ja söisin pihvin, jos jotain maistaisin. Mutta cheers näin virtuaalisesti kuitenkin.

t. Madratios

Hei hei laskimoportti

9:30 sisään kirralle ja 12:00 ulos. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun portti lähti kävelemään. Sama anestesialääkäri oli kuin viimeksikin ja taas hoitajat mainostivat olevan yksi parhaita näissä porttihommissa. Ja nyt varmistin ihan virallisestikin, että sen portin kyllä siihen tarvittaessa saa vielä asenneltua. Tuosta aiheesta kun näissä syöpäpiireisä kaikenmoisia tornihuhuja liikkuu.

Toivotaan kuitenkin, ettei enää tarvitse moista aparaattia ja kieltämättä olo on aika vapautunut. Haavakipua tottakai hieman on, mutta se asettunee muutamassa päivässä.

Tikit saa poistattaa 12 vuorokauden kuluttua ja sain luvan ajaa prätkälläkin ensi viikolla jo! Haava kuulemma tuollaiset katuajelut kestää. Toivottavasti siis nilkka toimii ja saa vaihteita vaihdeltua, niin ensi viikolla tykitän sitten nuoruuden innolla menemään.

Mulle on tullut tässä hoitojen aikana yksi luomi, joka aina välillä aavistuksen on kutissut. Se on sellainen aika pieni, vähän koholla, selkeärajainen ja tumma. Ei mitään isompaa ja ennestäänkin olleet luomet ovat aika paljon laimentuneet ja muuttuneet, mutta pyysin kuitenkin syöpäklinikan lääkäriä sitä katsomaan.

Ei pitänyt huolestuttuvana, mutta sanoi kuitenkin, että sen voisin poistaa. Jostain syystä poisto kuitenkin pitäisi suorittaa paikallisella terveysasemalla. Sinnehän minä sitten soittelin ja törmäsin tähän perinteiseen julkisen sektorin palvelualttiuteen. Ensin tyly hoitaja kyseenalaisti koko homman ja ensin kuulemma pitäisi varata sen aseman lääkärille aika, joka arvioi suostutaanko sitä poistamaan. Vasta sen jälkeen kuulemma olisi mahdollista varata aika toimenpiteeseen. Ja tämäkin olisi mahdollista vasta elokuussa.

Melkoista on paikka paikoin tuo julkisen sektorin touhu, vaikka syöpähommat hyvin skulaakin. Laitoin kyllä tälle selkeästi palveluun väsyneelle hoitajalle tiedoksi, että moinen resurssien hukkaus on aika perseestä ja sanoin, että eiköhän sen jo tilanteeni huomattavasti paremmin tietävä lääkäri ole jo arvioinut. Loppui huumori ja alennuin hetkeksi tasolleen. Mielestäni se oli hänelle ihan oikein. Mä kun pyrin aina olemaan ystävällinen kaikille, niin en enää jaksa tuollaista turhaa vittuilua kuunnella.

Hetken päästä jatkuu sädetys ja tapaan sen jälkeen sädehoitolääkärin, niin yritän neuvotella tähän luomiasiaan jonkin ratkaisun. Jos se ei nyt onnistu, niin sitten taivun siihen poistoon syksyllä. Koko ajan ei kuitenkaan viitsisi tikkejä kropassa pitää.


t. Madratios

Hoidot jatkuu

Sädehoito jatkui heti maanantaina ja nyt, jos mitään ylläreitä ei pukkaa, on se perjantaina iltapäivällä ohi. Tosin kone aloitti heti maanantain kiukuttelemalla, joten yllärin mahdollisuus senkin johdosta on olemassa. Noi koneet kyllä kiukkuaa yllättävän paljon ja sädehoito on sen takia aika epävarmaa touhua. Maanantai-illan ajat olivat normaalisti sen about tunnin myöhässä. Toivottavasti kestäis nyt tämän viikkoa kone läjässä, niin saisi homman maaliin.

Suu on ihan okei, eli saan omatoimisesti alas vellit ja puurot. Kipulääkityksenä riittää pelkkä 50 fentanyylilaastari ja kielestä enää oikea sivusta on kipeänä. Enemmän juuri nyt vaivaa tuo vuotava nenä. Se vuotaa siis verta ja on sivuoire sädehoidosta. Säteet osuvat myös nenän alueelle kuivattaen limakalvot. Ei se nyt valtoimenaan vuoda, mutta aina kun niistää, niin silloin alkaa valuttamaan. Ja pakko on välillä niistää, muuten ei happi kulje. Ruiskin sinne kosteuttavaa tavaraa, mutta en ole huomannut silläkään olevan mitään vaikutusta.

Huomenna olisi kirralla laskimoportin poisto ja perjantaina ennen viimeistä sädehoitoa lähtisi tuo kipsikin kävelemään. Nyt olen jättänyt jo kepit pois, mutta linkkaamatta en pysty kävelemään. Ei, vaikka miten yrittäisi. Ehkä se siitä, kun saa tuon kipsin veks. Autoa sentään pystyn jo ajamaan.


t. Madratios