Pohdintaa

Välillä peiliin katsoessa joutuu oikein muistuttamaan itselleen, että peilikuvassa näkyy muutakin kuin kalju ja karvaton mies. Fyysinen muutos on ollut niin iso, että se meinaa aina hetkittäin omaa peilikuvaa katsellessa unohtua. Henkinen puoli kun ei ole kirjottautunut sairaaksi, mutta silmät meinaa kuitenkin aika-ajoin hämätä. Niihin kun ei taida saada filtteriä, joka näyttäisi aina sen näkymän ennen syöpähoitoja.

Viimeksi osastolla törmäsin tilanteeseen, jossa suunnilleen itseni ikäinen nuori mies oli syöpänsä kanssa kohtuullisen ikävässä tilanteessa. Pitkä hoito takana, voitto ja yks kaks raju tappio. Ei sieltä siis mitään kuolemantuomiota ollut tullut, mutta osoitus siitä, että syöpä on aika kiero kaveri ja erävoitot siitä eivät välttämättä merkkaa mitään, jos se niin päättää. Hänellä oli siis tullut etäpesäke aivoihin ja siitä johtuen odotteli osastolla leikkausaikaa. Sitä on tullut aika paljon tässä ajateltua, vaikka oma suhtautumisensa olikin erittäin ihailtavaa.

Ja vaikka tässä onkin tullut huomattua, että sitä sopeutuu melkoisen moneen tilanteeseen, niin tuollaiset ovat varmasti niitä rankimpia. Henkisesti kerennyt jo ajattelemaan, että voiton puolella ollaan ja sitten pudotetaan pommi niskaan.

Sitä vaan jotenkin toivoo, että tästä kierosta ja epäreilusta taistelukumppanista pääsisi eroon. Ehkä tuohonkin liittyen sen tiedostaminen, että yli puolet on vielä jäljellä ja senkin jälkeen "pari" vuotta kontrolleja, niin ei ihan jokaisesta erävoitosta kannata skumppaa kilistellä, vaikka iloita toki pitääkin. Täytyy vain toivoa, että tästä selviäisi ilman suurempia ylläreitä.

Fyysinen toipuminen on edennyt ihan mallikkaasti. Pillerit toimii pahoinvointiin ja piikit toivottavasti valkosolujen määrään. Itsenäisyyspäivääkin vietettiin kavereiden kanssa ja tyylikkäänä isäntänä nukahdin divaanille. Ei tainnut linnanjuhlat kiinnostaa.


t. Madratios