keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Lasiaispistos

Nyt se on sitten tuokin operaatio koettu. Näin hieman yli vuorokausi jälkeenpäin voin todeta, että lasiaispistos on nopea ja käytännössä kivuton, mutta samalla melko epämiellyttävä toimenpide. Eikä ainakaan vielä näköönkään mitenkään vaikuttanut.

Pistos annettiin silmäpolilla ja pitkästä aikaa jopa vähän jännitin mulle tehtävää toimenpidettä. Sen verran on kaikenmoista jo kerennyt kokea, että ihan jokaista juttua ei tule enää kuumoteltua, mutta tuo hitusen etukäteen kuumotteli. Jotenkin se silmään pistettävä neula ei mielikuvissa mitenkään päin asettunut neutraaliksi. Mietin jopa ajan perumistakin, mutta kiltisti tuli kuitenkin paikalle saavuttua.

Onneksi mua hoitava silmäpolin lekuri on letkeä tyyppi ja juteltiin ennen toimenpidettä ihan muita juttuja, että rentoutuisin. No en tietenkään rentoutunut, mutta hyvä yritys. Propsit siitä.

Itse toimenpide tehtiin ns. steriilisti, eli pään päälle tuli sellainen leikkauksista tuttu liina ja suurin osa toimenpiteeseen kuluvasta vartista käytettiin silmän puhdistamiseen. Isoin riski siinä kun on, että silmän pinnalta pääsisi pistettäessä joku pöpö sisään. Samoin vuorokausi pistoksen jälkeen oli vielä infektioriski olemassa, joten suihku ja sauna olivat kieltolistalla. Hikoillakaan ei kuulemma saanut. Infektioriski tosin on pieni, alle 1/10 000, mutta mähän olen tunnetusti pienten todennäköisyyksien mies, joten päätin vähintään olla hankaamatta silmää.

Toimenpide suoritettiin arkisesti toimenpidehuoneessa ja makoilin koko sen ajan tuolissa, joka muistutti pitkälti hammaslääkärin tuolia. Samanlainen valokin siinä oli. Pirun kirkas. Päähän laitettu tyylikäs pinkki myssy kruunasi kokemuksen.

Aluksi tuntui kuin silmään olisi tungettu pullollisen verran erilaisia tippoja, kun sinne meni puudutetta, jodia, jotain geeliä jne. Useita kertoja samoja ja eri aineita. Kun silmä oli tungettu täyteen kaiken maailman mömmöjä ruettiin sitä paketoimaan. Silmäluomiin tuli teipit ja ilmeisesti niiden avulla luomia vedettiin auki, että luomenlevittimet saatiin paikalleen.

Itsehän en sattuneesta syystä tietenkään nähnyt kuin epämääräistä valoa, mutta koko ajan mulle selostettiin mitä tapahtuu. Jotain satunnaisia ja epämääräisiä tuntemuksia siinä oli, mutta lähinnä vain teki mieli laittaa silmää kiinni ja samalla tietenkin yritin taistella sitä refleksiä vastaan. Luomenlevittimien laitto olikin koko toimenpiteen epämiellyttävin osuus. Ei tainnut edes ensimmäisellä kerralla onnistua, kun tuo silmän auki pitäminen tuntuu aika todella hankalaa olevan. Silmäoperaatiot = en tykkää. En yhtään.

Kun kaikki oli paikallaan silmä puudutettiin vielä paikallisesti painamalla pistokohtaan puudutetta sisältävää pumpulipuikkoa, jonka jälkeen itse tuikkaus neulalla. Pisto ei sinänsä edes juurikaan tuntunut. Lähinnä sellainen hyvin epämääräinen ehkä vähän epämiellyttävä paineen tuntu, jonka näennäinen epämiellyttävyyskin saattoi liittyä siihen, että se oli kokonaan uudenlainen tuntemus. Pari sekuntia ja se oli siinä. Se oli koko homman helpoin osuus.

Pistettävä aine on siis jotain vasta-ainetta, jota käytetään syöpähoidoissa. Sen on kymmenen vuoden aikana todettu toimivan hyvin myös silmän sisäisesti tässä tarkoituksessa ja sitä pistelläänkin HUS:ssa 10 000 kappaleen vuosivauhtia, eli aika paljon. Bulkkitoimenpide siis, mutta harvoin sitä tehdään näin nuorille.

Toimenpiteen jälkeinen ilta meni yhtä lailla epämiellyttävissä merkeissä. Silmää kaihersi ja se oli täysin punainen. Sitä teki mieli pitää kiinni ja tuntui kuin siinä olisi ollut roska. Vähän se taisi rähmiäkin. Täksi aamuksi se oli kuitenkin jo asettunut ja nyt ei enää oikeastaan tunnu miltään, eikä enää punoitakaan.

Nähtäväksi jää millainen vaikutus tällä mun tapauksessa on, koska vertailukelpoisia tutkimustuloksia on aika vähän. Vielä ei siis mitään edistystä ole huomattavissa, vaikka vaikutuksen kuitenkin piti mun ymmärryksen mukaan olla nopea.

Melkoiseksi lekurissa ramppaamiseksi tämä on siis taas kääntynyt, kun seuraava setti on jo kahden viikon päästä, jolloin on vuorossa laserointi. Vähän alkaa taas jo turhauttaa, mutta ilmeisesti näitä pistoksia ei mulle kuitenkaan vielä tässä vaiheessa olla kuukausittain antamassa, joka olisi mun kannalta se pahin skenaario nimenomaan tuon ramppaamisen osalta. Ja ei niitä varmaan enää annetakaan, jos ne eivät tilannetta mitenkään paranna.

Ja kun en tuosta Meikusta tarpeekseni saa, niin kävin tänään pitkästä aikaa omalla tutulla syöpäosastolla, kun kaveri joutui sinne oman tautinsa kanssa palaamaan. Sama setti kuin ensimmäisellä kerralla ja tänään hänellä alkoi ensimmäinen tiputus kaksipäiväisenä. Siellä ne vähän liiankin tutut Adriamycin purnukat oli pöydällä vuoroaan odottelemassa. Vielä oli muutamia tuttuja naamoja hoitajina ja osa jopa tunnistikin mut. Kotoisa meininki siellä edelleen oli ja kun paikalle safkan aikaan satuin, niin yhtä pahalle haisi ruoka edelleen. Jos itse joutuisi sinne palaamaan, niin se olisi tilattava pizzaa joka kerta. Sen verran pahasti on näköjään jääneet sytoruokailut vääristyneine hajuineen mieleen. Muuten en enää sitä osaston ominaishajua haistanut. Liekö se ollut poissa vaiko vaan unohtunut.

Muihinkin tuttuihin syöpiksellä törmäsin, kun kahviossa istui vanha työkaveri, jolla myös oli todettu syöpä. Helvetti täähän on kaiklla! Vuoden verran oli kuulemma hoidoissa ollut ja kertomaansa suhteutettuna vaikutti yllättävän hyväkuntoiselta, vaikka ilmeisen vaikea tilanne taudin suhteen onkin. Juteltiin siinä hetken verran ja toivottelin kovat tsempit.

No mutta nyt siellä seiskalla tulee varmaan vierailtua säännöllisesti, kun käyn aina moikkaamassa tuota langennutta Ewing kohtalotoveria. Yksi hoitaja sanoikin, että on outoa nähdä meidät molemmat taas siellä.

Kieltämättä siltä se itsestäkin tuntui.


t. Madratios