keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kirvelevä kylki

Nyt, kun tuo rintalihaksen pistävä / viiltävä / kirvelevä kipu on tullut vähän väliä niin, että on saanut karjaista useammankin kerran äkillisesti iskevästä kivusta, niin rupesin paikallistamaan syntylähdettään. Kyllä osaa olla vittumaisen tuntuinen parin sekunnin jakso, kun se viiltää. Ampiaisen pisto, lihassäikeen repeäminen, kirvely - miten tuotakin nyt sitten kuvailet.

Pitkään tuota aluetta sormin painelin ja välillä kipupiste tuntui löytyvänkin, mutta katosi aina lopulta. Kokeilin painella vähän kovempaa ja syvemmälle ja sieltähän se kylkiluun päältä rintalihaksen alta lopulta löytyi. Kipeä kohta, jossa ei kuitenkaan mitään muodostumaa tunnustellen löydy. Mihinkään sitä en ole iskenyt ja takuulla mitään sellaista en ole tehnyt, mikä tuon selittäisi.

Sormin painellen se tuntuu siltä, kuin olisi johonkin kolahtanut, mutta itsestään tuleva hetken viiltävä kipu on toista luokkaa. Sellaista en painellen saa aikaiseksi. Pientä kirvelyn tunnetta sieltä esiin hieromalla saa, mutta ei mitään tuohon äkilliseen kipuun verrattavaa.

Jos siis bussissa tai jossain muualla näette tai kuulette äkillisesti kovaan ääneen kiroilevan miehen, joka pitelee rintaansa, niin se olen sitten minä.


t. Madratios

tiistai 29. tammikuuta 2013

Kummitusjuna

Katselin tuossa häissä otettuja kuvia ja joihinkin olin itsekin osunut. Ei sitä edes ole tajunnut miten rujolta sitä loppuviimein näyttää. Omaan peilikuvaan näköjään tottuu varsin helposti, mutta kun itsensä kuvista näkee, niin melkoinen näky sitä on. Ei varmasti jää kellekään epäselväksi, että jokin vaivaa :) Eikä ole ihme, että ihmiset vilkuilee. Ei sillä, että se itseä mitenkään häiritsisi.

Paljon oli myös minulle tuntemattomia ihmisiä kemuissa mukana ja vähän tuli sosialisoituakin. Ei sitä mitenkään terävimmillään tässä kunnossa ole, eikä aktiivisimmillaan tuttavuuksia luomaan, mutta hauska oli kuitenkin välillä edes leikkiä tervettä. Illan jorailut jätin suosiolla väliin, mutta jaksoin kuitenkin hengailla iltaan asti, eikä edes infektiota tullut, joten hyvinhän se meni. Alaselkä tosin jomotteli koko illan, mutta kyllä sen kanssa pärjäili.

Vasen rintalihas on häiden jälkeen touhuillut omiaan. Viiltävä tai pistävä kipu epäsäännöllisesti hetken ajan aina samassa kohdassa. Tuntuu samalta kuin ampiaisen pisto. On pitänyt ihan useammankin kerran paidan alle tiirailla, että siellä ei mitään ylimääräistä möngi. Joskus, kun on ampiainen on oikeastikin pistänyt, niin tuntuu ihan samalta. Ei siellä kuitenkaan kädellä tunnustellen mitään tunnu, vaikka kipukohdan kyllä niinkin paikallistaa. Varmaanhan se taas joku erikoisuus näihin hoitoihin liittyen on. Melkoista friikkisirkusta tämä välillä kyllä on kaikkine laikkuineen ja erikoisuuksineen.

Vielä pitäisi loppuviikosta yrittää kaupungille kammeta, kun näen vanhaa kööriä nuoruusajoilta. Safkaamista siis luvassa. Vähän nuo nähdyt fotot lannisti intoa ihmisten ilmoilla liikkua, vaikka se tuijottelu ei haittaakaan. Enemmänkin ärsyttää tietoisuus siitä, että sitä todellakin näyttää juuri siltä mitä on. Pitänee vain yrittää ylläpitää illuusiota itsestään komeana. Itsepetos se on paras petos.

t. Madratios






lauantai 26. tammikuuta 2013

Samoilla silmillä

Nukkumisethan ne sitten viime yöltä jäi, joten samoilla silmillä mennään tämä päivä. Luuydinkivut saapuivat siis taloon, mutta eivät onneksi yhtä pahana, kuin aikaisemmin. Sen johdosta en uskaltanut uusia lääkkeitäni - onynormeja - tähän vetää. Sen verran vahvaa tavaraa on, enkä niin innoissani doupeista ole, että saavat odottaa rankempia settejä.

Tuo pieni jomottelu ei onneksi mikään killeri ole, mutta kyllä se vaan yöunet kokonaan vie. Tramal ei auta nimeksikään, joten se on vain kärsittävä. Eli hyvillä silmäpusseilla häihin!

Tuotannon siis pitäisi ainakin jotenkin rullata ja tuskinpa leukkarit ihan nollassa ovat, joten päätin suunnata häitä kohti, kun olokin on ihan hyvä. Univajetta lukuunottamatta siis. Avopuoliso mestoilla jo kaason roolissa onkin, joten paitaa sileäksi, uniformu sheippiin ja juhlia kohti mars.

Mieletön kelikin tuolla ulkona!


t. Madratios

torstai 24. tammikuuta 2013

Vähän jäissä

Vähän on mennyt erilaisissa merkeissä nämä toipumispäivät mitä aikaisempien hoitojen jälkeen. Jotenkin tuntuu, että on väsyttänyt enemmän ja olo on aika-ajoin ollut utuisempi. Hippusen huimaustakin olen ollut aistivinani ja keuhkoissakin on välillä tuntunut oudolta. Ajoittaista pistelyä, jonka kuitenkin olen mielessäni laittanut pienoisen räkähöngän piikkiin. Kyllähän noista tietysti jo paranoian päälle saisi, mutta ei nyt jaksa. Kuvaukset kuitenkin tulee seuraavan hoidon jälkeen. Muistaakseni.

Labrat oli ihan ok. Ei mitkään maailman parhaat arvot, mutta hengissä niillä pitäisi ainakin hetken selvitä. Leukkarit vähän päälle yksi ja muita arvojapa en enää muistakaan. Jotain satasella alkavaa hemoglobiini kuitenkin oli, joten eiköhän se mulle riitä. Sovittiin, että soittelen, jos olo huononee.

Kaikki tutut tuntuu menevän naimisiin. Viikonloppuna olisi neljännet häät 6kk sisään ja kesällekin olisi jo kahdet tiedossa. Yhdet bileet olen jo taudin takia missannut, mutta katsotaan pääseekö sitä näihin karkeloihin ihmisiä pelottelemaan. Se on vähän siinä ja tässä, kun piikit loppuu, että ottaako sen riskin infektiosta vai ei. Tosin, jos ne leukkarit romahtaa, niin se infektio tulee kyllä himassakin pysymällä. Pitää varmaan tiirailla olotilan mukaan, että miten sitä jaksaa pystyssä huojua.

Vanhasta elämästä muistuttava Bossin slim fit uniformukin tuossa odottelisi. Kyllä sitä on komee, kun sen päälle roiskasee. Pyysin avopuolisoa maalaamaan mulle kulmakarvat, mutta jostain syystä ei suostunut.

Kivoja bileitä on kyllä nämä viimeiset häät olleet. Ei mitään jäykistelyä, vaan hyviä juhlia. Viimeisissä tosin itselläni oli jo möllykkä naamassa, mutta olin kuitenkin vielä autuaan tietämätön kohtalostani.

Eli häitä päin ja boolikulhon viereen. Valitettavasti alkoholittoman.


t. Madratios


keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Ei enää uusijoita

En hoitojen aikana kirjoitellessa edes maininnut asiasta, mutta taas edelliseen hoitoon tullessani viereisellä punkalla oli nuori uusija. Mä alan vähän kyllästyä näkemään noita taudin uusimisia, vaikka tietenkään ne onnelliset tapaukset ei tuolla osastolla pyöri. Tämä oli jo kolmas noin itseni ikäinen kaiffari, jolla tauti oli tullut takaisin. Tässä tapauksessa remissiota oli kestänyt huikeat pari viikkoa. Kuvitelkaa sitä fiilistä, kun ensin sanotaan homman olevan ok ja parin viikon päästä kerrotaan, että ruetaas taas runttaamaan vähän lisää sytoja suoneen. Ihmeen ok tuntui kuitenkin henkisesti olevan, vaikka tokikin aika roisia läppää aiheeseen liittyen heitettiin. Tuskin siinä terveet olisi edes kyydissä kestäneet :)

Jotenkin vaan tuntuu, että kohtuuttoman paljon näkee noita uusimisia, että voisi edes utopioissaan kuvitella selviävänsä yhdellä rundilla. Kai niitäkin sitten vaan pakko on olla, mutta aika kova juttu se on nähdä noinkin monta tapausta lyhyessä ajassa, kun ottaa huomioon sairastuneiden kokonaismäärän tässä ikäluokassa.

Mutta ehkä en enempää mieti näitä öisin, luotan vaan tilastoihin ja yritän vielä keskittyä tähän ekaan rundiin.


t. Madratios






tiistai 22. tammikuuta 2013

Lämpöhaasteita

En yleensä ole hoidon jälkeen ensimmäisinä päivinä lämpöjä mittailut, mutta eilen alkoi olla sen verran kuumeinen olo, että kuumemittarin kainaloon illalla heitin. 37,9 näytti ja siinä pysyi seuraavan tunnin ajan. Vähän vastahakoisesti soittelin taas sairaalaan, että mitä tehdään. Tuntuu jotenkin tyhmältä soittaa, kun kuume ei siihen 38:aan nouse, mutta toisaalta tuo ero on vain 0,1 astetta. Se häviää jo tuollaisen perusmittarin mittavirheisiin heittämällä.

Sovittiin sitten osaston kanssa, että vedän panadolia ja katson aamulla tilannetta uudelleen. Olo ei aamullakaan kummoinen ollut, mutta ei ollut lämpöäkään. Päätin siis jättää soittamatta sairaalaan, vaikka keuhkoissa ehkä skidisti vähän raskaalta tuntuukin ja räkää aavistuksen henkitorvesta pukkaa.

Toisaalta sitä alkaa heti alkaa ajattelemaan, että mitäs jos siellä onkin jokin vakavempi hengitystieinfektio kehittymässä ja toisessa vaakakupissa painaa totaalinen väsymys sairaalaan. Hetkittäin tulee ihan mieleen, että antaa mennä pahemmaksi vaan, kunhan sairaalaan ei tarvitse mennä. Ei halua olla siellä neulatyynynä ja makoilla tekemättä mitään. Onneksi ei kuitenkaan ole kuitenkaan pahempaan suuntaan mennyt ja labrat tulee jo torstaina, joten enköhän minä sinne asti hengissä selviä ja sairaalaan otan yhteyttä, jos olo merkittävästi pahenee.

Koiralenkityksestä kuitenkin ilman sen kummempia tuntemuksia selvisin, joten pidettäköön sitä jonkinmoisena referenssinä olotilan vakavuuden suhteen.


t. Madratios

maanantai 21. tammikuuta 2013

Liskojen yö

Loppuihan se hoito! Välillä tuollainen neljä päivää tuntuu loputtomalta ja se viimeinen pullo tuntuu valuvan NIIN hitaasti. Pyttipannufiksaation olin saanut siinä maatessani kehitettyä, joten sellaista oli heti hoidoista päästyäni lähdettävä hakemaan.

Spydäri ei kuitenkaan maistunut miltään ja kerkesinkin jo mielessäni manaaman piheyteni ja sen, miksi ostin sitä halpaa rainbow kuraa. Otin kuitenkin toisen reality checkin ja totesin makuaistini olevan jälleen tutkalla. Se siitäkin sitten. Kauhoin vähän sitä mautonta spydäriä naamaan ja huuhtelin perään tabletit, jotka toivottavasti pitäisivät tavarat siellä alhaalla. Olo oli utuinen ja hidas.

Makoilin sohvalla semisti muumioituneena ja tuijotin tv:stä amerikan mustalaisia, jotain romunkerääjiä ja venäjän vankiloiden karuja oloja. Ei olisi pitänyt, sillä aivot näköjään saa kehitettyä noista melko sekavan ja pelottavan unen. Eipä ole ennen liskojen yötä ollutkaan, ainakaan sytostaattien voimasta... Todella sekavia mielikuvia höystettynä infernaalisella päänsäryllä. Milloin tein romukauppaa mustalaisten kanssa ja milloin pakenin henkeni kaupalla siperiasta. Lopuksi voitin vielä pyöräilyssä olympialaiset ja annoin Lancelle synninpäästön douppaamisesta. Oli vaiherikas yö.

Vieläkin makoilen tässä sängyssä ja yritän miettiä minne suuntaan pää on kallellaan. Eiköhän se tästä parin päivän sisään tokene taas...


t. Madratios

lauantai 19. tammikuuta 2013

Väsynyttä meininkiä

Hoito on mennyt aika pitkälti vessakäyntien värittämänä ja nukustellessa. Jostain syystä heti tänne saavuttuani on väsyttänyt yllättävän paljon ja ehkä senkin takia on jopa aika hieman aikaisempaa "helpompi" hoito ollut tähän saakka. Painokaan ei ole lähtenyt heittelemään, joten ainakin tähän asti on vältytty useimmilta ylimääräisiltä jutuilta.

Jalkapohjat alkoivat jo ensimmäisenä päivänä kihelmöimään ja jonkin verran tekevät sitä vieläkin, mutta eipä tuo mitään tunnu sekään haittaavan. Vielä olisi muutamat pullot jäljellä ja siihen päälle kahdeksan tunnin loppunesteytys, niin se taitaisi olla sunnuntaina iltasella, kun pois pääsen.

Sitä odotellessa. Ei tämä sairaalamakoilu nyt niin herkkua väsyneenäkään ole, että täällä jaksaisi yhtään ylimääräistä notkua.


t. Madratios

torstai 17. tammikuuta 2013

Lisää mömmöjä

Veriarvot paljastivat miehen olevan rautaisessa kunnossa, joten täällä sitä letkuissa taas hengaillaan. Hyvin ei kylläkään startannut, kun vasta kolmannella pistokerralla hoitaja osui porttiin. Tai varmaan porttiin osuivat kaikki pistot, mutta eivät oikeaan kohtaan. Muuten se nyt ei haittaa, mutta kun tuo porttiin pistäminen jostakin syystä koskee esimerkiksi kanyylin laittoa huomattavasti enemmän, niin mielellään se osuma ensimmäisellä, kiitos. No sattuuhan noita, mutta ei siihen nyt oikeasti pitäisi olla vaikea osua, kun ensikertalaisetkin ovat aina ensimmäisellä klaaranneet. Murr.

Mielikuvituksetonta touhua tämä syöpähoito, kun hoidot on alkaneet kiertää kehää. Nyt saan neljännen hoidon uudelleen, joka tarkoittaa 24h sytostaatteja sunnuntaille asti ja siihen päälle vähän loppunesteitä. Maaginen 13,5 litraa tulee siis jälleen. Faaak! Olo oli viimeksi juurikin niin nesteytynyt, miltä 13,5 litraa suoneen kuulostaa. Eli aikaisintaan sunnuntaina pois ja todennäköisesti erikois rapeana.

Heti osastolle tullessa laitoin merkille, että tyypillinen haju loisti poissaolollaan. Vessassa sitten törmäsinkin hygieniahoitajaan, joka oli tämän päivää tekemässä osastolla auditointia tai jotain vastaavaa. Kysyin, että ilmoittiko tulostaan etukäteen, johon hän vastasi ilmoittaneensa kyllä. Sanoin, että ilmankos ei haise niin pahalle kuin normaalisti, johon tämä hygienisti nauraen vastasi, että ei varmaan olisi kannattanut etukäteen ilmoitella. Niinpä.

Lääkärille kertoilin kaikki sivarit ja sainpas nyt sen vahvemman kipulääkerespan rintalastan mahdollisiin kiputiloihin, jota päivystävä lääkäri jostain ihmeen syystä ei puhelimen kautta suostunut määräämään. En muista enää lääkkeen nimeä, mutta jotain tramalia stydimpää pitäisi olla. Käytiin läpi myös pää ja varpaat, joista molemmat ilmeisesti jää pelkästään seurantaan. Pään laikkuihin tokaisi, että ei näytä pahalaatuisilta muutoksilta. Hetken aikaa tuotakin kelailin, että se nyt tästä vielä puuttuisi. Ei kuitenkaan mitään lisätutkimuksia määrännyt, joten siihen ne jää möllöttämään. Hienot ruskeat luomenkaltaiset läiskät. Komeeta!


t. Madratios

maanantai 14. tammikuuta 2013

Kohta yli puolenvälin

Torstaina alkaa se hoito, jonka jälkeen näillä näkymin ollaan ohitettu yksi rajapyykki, joka on puoliväli sytostaattien osalta! Yllättävän nopeasti on aika kulunut, vaikka välillä tuo hoitokertojen määrä on meinannutkin tuntua melko musertavalta. Olen kuitenkin yrittänyt alusta alkaen mieltää tämän projektiksi, joka kestää sen tietyn ajan. Ehkä se on helpottanut, ehkä ei. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa uskaltaa varovaisesti alkaa miettimään, että "enää" sen ja sen verran hoitokertoja jäljellä, vaikka toki tulevan hoidon jälkeenkin kuusi kertaa olisi vielä lusittavaa + säteilyt. Paljoltahan se vieläkin tuntuu, mutta kyllä ne siitä näkyy kerta kerralta vähenevän. Mahtifiilis.

Netissä surffailu on ainakin omalla kohdallani syöpäpotilaan ykkösaktiviteetti ja tänään törmäsin mielenkiintoiseen artikkeliin Helsingin Sanomissa, jossa Jungneria haastatellaan kuolemaan liittyen. Jungnerista varmasti - julkisuuden henkilö kun on - ollaan montaa mieltä, mutta ainakin itselleni tuo elämänasenne näyttäytyy mielenkiintoisena ja piristävänä. En Jungneria siis tunne, mutta kiehtova näkemys miehellä kuolemaan on. Kuolema ajatuksissa aika ajoin kun pyörähtelee, niin tulee itsekin aina mietittyä omaa suhtautumistaan siihen. Välillä niihin ikäviin lopputulemiin väkisinkin törmää, joten ei niiltä oikein voi silmiäänkään ummistaa. Kiva oli kuitenkin lukea noinkin positiivinen juttu aiheesta. Artikkeli löytyypi täältä: Kuoleman kanssa kannattaa tulla sinuiksi.

Kaiken tämän kuoleman keskellä tänään tuli taas pitkästä aikaa hoideltua arkisia asioita ja soittelin mm. Kelaan, hammaslääkäriin, eläinlääkäriin, verottajalle, HUS:n laskutukseen ja ties minne. Minulle on tullut jo pitkään HUS:n laskujen mukana liite maksukatosta, mutta olen luullut sen olevan vain jokin vakio ilmoitus sellaisen olemassaolosta, jota en ole vaivautunut lukemaan. Paitsi nyt. Lopussahan nimittäin luki, että maksukattoni on täyttynyt ja minua pyydettiin ottamaan yhteyttä laskutukseen. Olenkin ihmetellyt, että eikö se perhanan maksukatto ikinä täyty, kun joka viikko tuntuu tulevan 130-190€ lasku. Olihan se täyttynyt jo loka-marraskuun vaihteessa. Siellä ei vain ole automaattista järjestelmää, joka katkaisisi laskutuksen maksukaton täytyttyä, vaan laskutukseen tulee siinä vaiheessa olla itse yhteyksissä. Tilinumeroa sieltä kyseltiin, joten ilmeisesti sieltä tulee nyt isompi mälli palautuksia, kun olen kaikki laskut kiltisti maksellut. Niin sitä vaan tyhmästä päästä kärsii koko pankkitili.

Pari viimeistä päivää ennen hoitoa meneekin ainakin osittain ihmisten ilmoilla. Nyt on tullut todella vähän käytyä missään ja mökkihöperyys meinaa iskeä. Huomenna käydään dogstereiden kanssa ottamassa pojille vähän rokotuksia ja keskiviikkona käyn morjenstamassa syöpätoveria, jonka kanssa ollaan pari kertaa hoidoissa törmäilty. On silloin päiväosastolla saamassa herkkuja ja mulla taas sattuu labrat samalle päivälle, niin on hyvä hetki vähän sosialisoida ja vaihtaa syöpäkuulumiset. Torstaina sitten kirjaudutaan jälleen osastolle koemaistajaksi ja varmasti siellä on jokin kiva cocktail odottelemassa. Tulee taas rapsakka olo.

Sitä odotellessa hengattiin vähän koirien kanssa syöpäpotilaan kakkosaktiviteetin, eli löhöilyn parissa ja kuunneltiin musaa. Koirat ei tunnu musiikista perustavan, mutta löhöily on suurinta hupia.

Sohvaperunat


t. Madratios

lauantai 12. tammikuuta 2013

Mitähän sitä isona?

Viikko on mennyt lepäillessä ja toipuessa. Olotilan kehitys on seurannut aikaisempaa kaavaa - olo kohenee loppua kohden. Ihan kohtuullisen terve olo siis on ja suurimpana erona normaalin ihmisen elämään on hienoinen väsymys. Se voi tietysti johtua jo ihan aktiviteettien puutteestakin ja tästä jatkuvasta makoilusta. Ajantaju on myös täysin kadonnut ja on hankala pysyä kärryillä viikonpäivistä.

Lancen kirjakin on edennyt lähelle loppua. Olen aika hidas lukemaan ja se on ollut opinnoissakin hienoinen haaste. Kuitenkin pari tutkintoa on valmiiksi asti saatu, joten selvitty on, vaikka kirjat hitaasti eteneekin. Täytyy kyllä tunnustaa, että kohtuullisen vähän tulee luettua ja lähimpänä sydäntä on motivaatio -ja ammattikirjallisuus. Sisäinen sankari, myynnin anatomia, blue ocean strategy jne. Ovat sen tyylisiä kirjoja mitä jaksan lukea ja jotka kiinnostavat. Avopuolisolta joululahjaksi saamani Power of habitkin suvaitsi viimein postissa saapua, joten sen otan työn alle seuraavaksi.

Ja vaikka en jatkuvasti kirjoja ole lukenutkaan, niin tuo Armstrongin kirja on kyllä onnistunut lisäämään lukuintoa ylipäätään. Sen lisäksi, että se on ollut loistavaa itsetutkiskelua vertaistuen muodossa. Olen monesti yllättynyt miten samantyylisiä tilanteita itsellä on monella saralla ollut, mitä Armstrong on kokenut. Toki lähtökohtansa olivat vaikeat ja mittakaava taloudellisissa haasteissa hieman erilainen yms., mutta isossa kuvassa ajatellen monelta osin voin hyvin samaistua. Suosittelen lukemaan, vaikka onkin vuosituhannen vaihteessa kirjoitettu. Ainakin potilaille hyvä motivaation lähde.

Jos ja kun tämän äpärän remissioon kesällä saan, niin voin hyvin todennäköisesti tulevan elämän suhteen olla samassa tilanteessa, kuin Armstrong oman remissionsa alussa. Firma on ajatunut taloudellisesti melko hankalaan tilanteeseen ja lopullinen kohtalo päätetään kuun vaihteessa. Pienehkö oljenkorsi tuossa on, mutta jos ei oikeita tekijöitä löydy, niin realiteetit iskee päin näköä. Rahat loppuu. Siinä tapauksessa pääsee miettimään mitä sitä isona oikein meinaa tehdä.

On ollut mielenkiintoista kelailla tuotakin kuviota. Se oli ensimmäinen kerta, kun tein duunia ilman pomoa ja toisaalta ilman rajoitteita. Kaikki ideat sai viedä käytäntöön ja testata toimivuutta. Kukaan ei sanonut, että ei noin voi tehdä ja ainoa rajoite oli oikeastaan raha. Ideat lenteli ja kaikkiin fiksun kuuloisiin tartuttiin draivilla. Tein omalla työlläni oman palkkani ja asetin omat tavoitteeni, sekä hain keinot päästä niihin. Liikkeelle lähdettiin käytännöstä nollasta ja kaikki luotiin itse. Kehitettiin uutta konseptia. Se oli stressaavaa, mutta äärimmäisen antoisaa ja opettavaista. Sain myös laajennettua ammatillista osaamistani, joka tietystikin yhtenä tavoitteena hommaan ryhtyessäni oli. Tuli kehitettyä uutta liiketoimintaa ja luotua sillä liikevaihtoa. Se oli myös hauskaa.

Tein ennen hyppyä uuteen juttuun pienimuotoisia taloudellisia muuveja, joiden ansiosta uudelleen työllistyminen ei onneksi päivän päälle ole. Järjestelin kaikki velat nolliin ja downshiftasin materialististä elämää. Olinhan jo syvällä oravanpyörässä auto -ja asuntolainoineni. Optimoin siis kulut, joka tietystikin tässä tilanteessa on melkoinen helpotus, mutta tuntui sillä hetkellä hieman oudolta. En ollut vielä edes kolmeakymmentä ja downshiftasin. Hetken se tuntui siltä, että otan jotenkin takapakkia. Teen kuitenkin nopeita päätöksiä, joten en sitä sen syvällisemmin sillä hetkellä jäänyt pohtimaan. Tuntui, että se pitää tehdä, jos mielii yönsä vähän levollisimmin mielin nukkua, joten sen tein.

Syöpää varten en luonnollisestikaan varautunut, mutta ainahan tuollaisen uuden jutun luomisessa omat riskinsä on. Nyt ne vain taitavat realisoitua omasta tilanteestani johtuen. Aika absurdia olisi tietysti ollut tällaiseen varautuakin, joten ei tuota ainakaan tällä hetkellä jaksa harmitella. Eikä se oma tyyli ole koskaan ollutkaan. Uutta putkeen vaan sitten, kun sen aika on. Tuntuu, että on vielä paljon annettavaa ja katsellaan nyt rauhassa minne se sitten ohjautuu.

Sen verran tuollainen työskentelytyyli kuitenkin ihastutti ja toisaalta ulosmittasi omaa tehokkuutta, että ajatus palkkatyöhön palaamisesta kaikkine rajoitteineen tuntuu äkkiseltään kaukaiselta. Ehkä ne ajatukset tässä kevään aikana kirkastuu ja onhan tässä vielä aikaa keksiä itselleen yritteliästäkin tekemistä, jos joku killeri totetuttamiskelpoinen idea sattuu päähän pulpahtamaan. Yksi onkin jo tullut, mutta se ei vielä sitä pidemmälle ole edennyt.

Voisin siis summata tämän verbaalisen ulostuksen niin, että monella saralla on elämä muuttunut. Ihan vielä en siellä ole, että voisin todeta syövän olleen paras minulle tapahtunut asia, mutta ehkä sekin tulee vielä joskus todettua. Ja todistetusti ne pienetkin todennäköisyydet voivat realisoitua, joten ei nyt vielä heitetä kirvestä kaivoon. Voihan ne ihmeidentekijät löytyä ja toimintaa saadaankin jatkettua. Who knows.


t. Madratios






maanantai 7. tammikuuta 2013

No drama today

37,5 oli korkein lämpö, johon tähän asti kuumemittari on kivunnut. Näinköhän sitä vaan kuitenkin tällä kertaa ilman antibiootteja selviäisi, koska tänään on lämmöt olleet koko päivän alle kolmeseiskassa. Olisipa piristävä poikkeus. Pientä palelua on edelleen ollut, mutta ei mitään pahoja kuumeoireita. Veikkaisin kokonaisleukosyyttien olevan yhden pintaan - näin oman kropan asiantuntijana ;) Muistaakseni ne siinä main olivat viimeksikin, kun noita alaselkä -ja rintalastakipuja ilmaantui. En tosin nyt kirveelläkään muista oliko minulla silloin mitään neutropeniaan viittaavia oireita.

Nyt myöskään muita kipuja ei varsinaisesti ole ollut, joten 17.1 saakka olisi hyvät mahdollisuudet ilman draamaa selvitä. Silloin alkaa seuraava (seitsemäs) hoito, joka muistaakseni kestää sen kolmisen päivää. Onhan se sentään lyhyempi kuin neljä päivää. Täytyy ajatella positiivisesti.

Tänään kävin myös hakemassa isomman koiran hoidosta, joten nyt koko perhe on taas koolla. Pienempi dogi on häärännyt lomalaisen ympärillä koko illan, mutta rauhoittui näin yötä vasten. Kovin oli innoissaan. Ei se ihan joka hoidon ajaksi ole hoitoon lähtenyt, mutta nyt sattui hyvä sauma vakio hoitopaikassa ja kyllähän se paljon tähän hetkeen auttoi.

Perheessä on nyt lisäksi kaksi toipilasta, kun mutsi oli telonut itseään hiihtoladulla ja murtanut olkapäänsä. Saapahan hetken levähtää ja maistella tätä sairasloman ihanuutta :) Tsemppiä mutsille!


t. Madratios




lauantai 5. tammikuuta 2013

Pään laikut

Lämpö huitelee jo yli 37:n lukemissa, joten varmaan kohta pääsee sisätautilääkärille päätä päivystyksessä infektion ohella näyttämään, mutta tässäpä vielä hieman epätarkka kuva uusimmasta sivaritulokkaasta. Tai mistä sen tietää liittyykö tämä sytostaatteihin, mutta luulisin liittyvän. Ei nuo laikut ainakaan aikaisemmin tuossa olleet. Olisiko tuo nyt sitten sitä savipuolta? Ei kutita tai muutenkaan tuntemuksin oireile.


Terve pää terveessä ruumiissa



t. Madratios

Valvottuja öitä

Kuten mainittua, hellitti kipu viimeisen yöllisen epätoivoisen särkylääkesatsin seurauksena siedettävälle tasolle. Ja vaikka olen erittäin "hyväuninen", en kuitenkaan tuntiakaan yöllä nukkunut. Sen verran oli jomottelua alaselässä ja rintalastassa siltikin. Siedettävää, mutta uni ei tullut.

Jostain syystä aikaisin aamulla kipu taas paheni ja vedin vielä 50mg tramalia, jos se siitä helpottaisi. Jonkin verran auttoikin ja parin tunnin jälkeen sain jo untakin. Päivä menikin käytännössä nukustellessa ja vaikka jomotus oli samanlaista kuin yöllä, niin olin jo niin väsynyt, että uni tuli silti. Muutaman tunnin pätkiä kerrallaan. Nyt onkin sitten mielenkiintoista yrittää kääntää rytmi normaaliksi.

Pienimuotoiset paleluoireet alkoivat vaivata tässä illalla myös, mutta vielähän nuo lämmöt olivat normaalilla tasolla. Ei siis mitään pahaa horkkaa, mutta pientä kylmää väreilyä. Taitaa siis neutropeniaa alkaa puskemaan nyt, kun piikit on taas tältä erää piikitelty. Kunpa ei nyt infektiota puskisi, mutta henkisesti olen siihen jo kuitenkin valmistautunut. Jos vanhat merkit pitää paikkansa, niin muutaman vuorokauden sisällä ollaan jo antibioottiletkuissa kiinni. Nähtäväksi jää.


t. Madratios

Tramalia naamaan

Ilta on mennyt taistellessa jälleen rintalasta -ja alaselkäkipujen kanssa. Kipu tuli tällä kertaa yhtä voimakkaana kuin viimeksikin, mutta sillä erotuksella, että kipulääkkeeksi määrätty tramal ei auttanut mitään. Vedin sitä 200mg kuuuden tunnin aikana, jonka jälkeen oli pakko soittaa osastolle ja yrittää neuvotella vahvempaa kamaa. Liekö neuvottelutaidot ruostuneet, kun päivystävä lääkäri ei vahvempaa suostunut määräämään. Ei kuulemma ole minua nähnyt ja vahvemmat särkylääkkeet haluttaisiin aloittaa minun ollessa osastolla. Sen sijaan kehotettiin menemään päivystykseen. Sanoin, että en sitä tule tekemään ja kysyin onko vielä jotain, jota voisin kokeilla. 600mg buranaa ja vielä 50mg tramalia, ja jos ei 30 minuutin aikana vaikuta merkittävästi, niin sitten kuulemma päivystykseen. Ne minä sitten vedin ja nyt olo alkaa olemaan siedettävä. Viimeksikin jostain syystä juuri burana puri tähän jotenkin, mutta vaikutuksen lakattua kipu tuli heti takaisin. Kunpa nyt ei kävisi niin, koska sitten se on taas päivystyskeikka tiedossa. Seuraillaan.

Yritin viimeksi kuvailla tuota kipua ja en tiedä miten siinä onnistuin, mutta siitä tulee mieleen Alien-elokuvat, jossa peto purskahtaa rintalastasta läpi. Vähän niin kuin synnyttäisi Alienin rintalastan läpi samalla, kun joku kääpiö hakkaa alaselkään kirveellä. Noh, ehkä tuossa on vähän lapin lisää, mutta kyllä se top3:een kokemistani kivuista heittämällä menee.

Muutenhan tässä on mennyt jokseenkin hyvin. Unohdin mennä verikokeisiin, joten ne kävin otattamassa sovitusta aikataulusta myöhässä, mutta eipä tuo mitään haitannut. Arvot olivat hyvät ja niin leukosyytit kuin neutrofiilitkin olivat ainakin vielä viitearvoissa. Onhan ne aikaisemminkin romahtaneet, mutta ollaan nyt optimistisia kuitenkin.

Avopuoliso huomasi tänään, että päälakeen on tullut pieniä luomenkaltaisia läikkiä. Vähän niin kuin maksaläiskiä, mutta luomen kokoisia säännöllisiä haaleita pylpyröitä. Mitä lienee nekin? Onhan se tietysti kiva, että ei ole tasaisen valkoinen pää ja värihän on hyvästä, mutta pitää niistäkin kyllä varmaan muistaa kysäistä.

Muista sivareista vähän huolestuttaa tuo varpaiden tunnottomuus, joka ei tunnu lähtevän pois, vaan on ollut jo pidempään päällä. Pari varvasta on enemmän tunnottomia kuin muut ja oikea jalka on selkeästi vasempaa tunnottomampi. Huolissani olen siksi, että olen aistivani lievää puutumista myös koko oikeassa jalassa. Viimeksi lääkäri jäi miettimään asiaa ja varmastikin näiden havaintojen jälkeen mietitään vähän lisää.

Siinäpä sitä tälle yölle tarinaa. Nyt vaan odotellaan miten kipujen suhteen käy. Onneksi henkinen setti on taas hyvissä, niin ei harmita. "Hauskutin" avopuolisoa vetämällä hupun päähän ja vääntämällä naamaa. Näytän silloin ihan Screaamin pahikselta. Jostain syystä ei tykännyt :)





t. Madratios


torstai 3. tammikuuta 2013

Mielen kuntoutusta

Täältä sitä vaan noustaan, vaikka kuinka tuntui olo kurjalta muutaman päivän ajan hoitojen jälkeen. Epämääräisiä mahaoireita, satunnaista pahoinvointia, sumuista ja väsynyttä olemusta, vuorokaudesta noin 18h unessa. Välillä epäilin jo aivojenikin sulaneen. Ehkä parhaiten mielikuvaa itsestäni kuvasi kalju Ozzy Osbourne, joka on nauttinut purkin rauhoittavia. Vieläkään en kuitenkaan oksentanut, jos se nyt jokin mittari on.

Makuaisti on palannut pikkuhiljaa ruotuun ja vesikin maistuu taas vedeltä, eikä helvetin pahalta litkulta. Välillä sain pahan olon aikaiseksi pelkästään osastoa ajattelemalla, joten ei ne syöpäoppaat kuseta, kun kertovat, että näin saattaa käydä. Nyt tämä reaktio on jo onneksi huomattavasti miedompi.

Olen tässä aikani kuluksi lueskellut herra Armstrongin kirjaa "My Journey Back To Life" ja saanut ehkä siitäkin taas vertaisvoimaa. Ensin huomioni keskittyi suomalaisittain ehkä hivenen outoon äitisuhteeseensa ja sen loputtomaan vatvomiseen, mutta kun sen asian yli pääsin, niin mielenkiintoista luettavaa on ollut. Maailman tylsimpänänä lajina pitämäni pyöräilykin on saanut uuden ulottuvuuden, vaikka en kyllä siltikään Tour De Francea ole lähdössä katselemaan.

Kirjassa on mielestäni kuvailtu hyvin niitä tuntoja, joita itsekin diagnoosin saatuani koin ja miten asiaa silloin jäsensin. Täysin epärationaalisten asioiden esiintulo, kuten pelko yhden laskukauden menettämisestä ja siitä, että nyt jää treenit välistä, olivat ensimmäisiä mieleen tulleita asioita. Vasta sen jälkeen on tajunnut, että sairaus ulottuu ehkä hitusen syvemmälekin ja että kaikki täällä tullaan kuitenkin kuolemaan. Luulo omasta kuolemattomuudesta tai haavoittumattomuudesta on jo murtunut ja ajatukset ovat kokolailla seesteytyneet tuon tiedostamisen jälkeen. En tiedä käykö niin kaikille, mutta ainakin minulle kävi.  Onhan siinä jopa välillä ihan herkistynytkin, kun on pystynyt niin hyvin samaistumaan tilanteeseensa ja on saanut jopa ajattelemisen aihettakin.

Armstrong mm. Kirjoittaa, että hänellä on kaksi persoonaa - Armstrong ennen syöpää ja Armstrong syövän jälkeen. Voin hyvin kuvitella, että näin onkin. 25 vuotias uransa nosteessa oleva huippu-urheilija laitetaan mankelin läpi, niin se varmasti muuttaa arvomaailmaa. Saapa nähdä käykö itselleni niin. Toki tietyt ajatukset ovat jo muuttuneet ja prosessi varmasti on edelleen jatkuva.

Vaikka syövästä puhuttaessa konteksti menee helposti elämän filosofiointiin, niin mieli kuitenkin loppuviimein halajaa takaisin käytännön asioihin. Olen nimittäin alkanut miettimään, miten itseni tästä rumbasta tulen fyysisesti kuntouttamaan. Kirjasta kun luin, että Armstrongin lihakset eivät olleet tulleet kuntouksen jälkeen samanlaisena takaisin, kun ne hoitojen aikana luonnollisesti olivat kadonneet. Toivottavasti tuosta tulee kirjassa lisää asiaa, koska se kiinnostaa itseänikin paljon. Treenaaminen on arkisista asioista yksi niitä, joita kaipaan kovasti. Se polte, kipu ja itsensä rääkkäämisen yksinkertaisuuden tunne! Mieleni tekisi jo suunnitella kuntouttamisohjelma, mutta ehkä se on vielä hitusen aikaista.

Suunnittelin hommaa kuitenkin jo sen verran, että haluan laskimoportista eroon heti, kun sytostaatit ovat loppuneet. Se haittaa treeniä, eikä varmasti tule kestämään. Nyt kun ajattelee, niin sehän on tiellä kaikessa. Etukyykykyissä, penkissä jne. Ja varmasti tekee hunajaa pannuttaa joku trikki rintalastan päälle. Kirjasta muuten opin senkin, että vaikka Lancen kemoterapia kesti 3kk ja suoritettiin aikaa sitten, niin jo silloin Jenkeissä oli laitettu automaationa portti! Tuo vähän Suomen osalta edelleen ihmetyttää, että miksi siitä ei välttämättä niin avoimesti puhuta ja kaikille ei edes tarjota mahdollisuutta.

Kaikkea tätä tulevaa rääkkiä odotellessa voi aina ottaa reality checkin ja kävellä 600m kauppaan. Siinäpä sitä tosielämän maratoonia syöpäpotilaalle. Ei ole kevyttä ei.


t. Madratios