tiistai 17. joulukuuta 2013

Hyvää joulua!

Jälleen yksi kontrolli takana ja kun ei soittoa taaskaan kuulunut, oletan kaiken olevan ok. 

Vähän tosin alkoi jo itsenäisyyspäivän tienoilla mietityttämään, kun polttava mahakipu viipyili kuudetta päivää ja esti treenaamisen. Kuume sahaili edestakaisin ja lopulta annoin periksi ja menin viikonloppuna työterveyshuoltoon kyselemään tyhmiä.

Onhan se vähän epäreilua mennä sinne, kun mun historia on siellä tiedossa ja joutuvat sen ottamaan huomioon. Ja tuskin osaavat kuitenkaan tilannetta mahdollisen uusiutumisen kannalta arvioida. Mä kuitenkin olin hävittänyt mun syöpäklinikan yhteyshenkilön yhteystiedot ja oletin tilanteen asettuvan itsekseen, mutta lauantaina annoin sitten periksi. Voihan se tietysti olla, että syöpikseltäkin mut olisi ohjattu perusterveydenhuollon pariin.

Tulehdusarvot olivat vähän koholla (41) ja virtsanäyte oli siisti, joten kokeiltiin jotain mahapöpö-antibioottia. Viiden päivän kuuri hoiti homman sillä erää, joten tuskinpa se mitään sen kummempaa oli. Kukaan lähipiiristäkään ei ole tautia saanut, joten todennäköisesti se oli bakteeriperäinen.

Siinäpä ne isoimmat. Ei ole ollut paljoakaan draamaa.

Päivitetään nyt sen verran vielä, kun hoitojen jälkeen kuntotavoitteista kovin huutelin, että vaaka näyttää nyt 88kg tulosta, eli 13kg olen saanut keräiltyä painoa takaisin. Ei ihan tavoitteissa, mutta kyllä mä olen tilanteen huomioon ottaen ihan tyytyväinen. Rasvaprosentti on kuitenkin pysynyt hyvin kurissa ja voimatasot on kehittyneet hitaasti, mutta varmasti. Kyykky, penkki ja maastaveto on jo toisella sadalla kaikki ;) Kukkakepille isoja rautoja, muille pieniä.

Aerobiset treenit on vieläkin aika tuskaa, vaikka tokikin korkean intensiteetin treenit ovat sitä myös sytostaateilta säästyneille. Kuitenkin se tuntuu siltä, että juuri siinä sitä antaa eniten tasoitusta muille.

Säännöllistä treeniä vaan, niin kyllä se siitä. Ja vähän joulukinkkua.


t. Madratios


tiistai 5. marraskuuta 2013

Keuhkokuvat


Movember alkoi ja osallistuisin, jos nuo puikulat kasvaisi. Tai kasvaahan ne toisella puolella, mutta ei taitaisi näyttää kovinkaan fiksulta toispuoleinen räkäjarru. Avopuoliso sanoi, että mun olisi pitänyt alkaa kasvattamaan niitä jo heinäkuussa. Niin. Ei ole siunaantunut kovinkaan karvaisia geenejä. Välillä olen epäillyt, että onko mun faija edes mun faija, kun sillä on tukka pysynyt vieläkin päässä ja parta on melkoisen tiheä. Mulla ei pysy fleda menossa mukana ja partakin on amispojan tasoa. Taidan keskittyä muiden kannustamiseen puikuloiden kasvattamisessa ja sheivailla kerran viikkoon tuo oma puolikas.

Keuhkokuvat oli ja meni. Taidettiin ottaa tuossa parisen viikkoa sitten. Se on kontrollimetodina mukava, kun voi käydä matkalla töihin ja siinä ei kauaa mene. Aamulla kun menee, niin pääsee heti sisään. Pari minuuttia ja se on siinä.

Eihän tuolta soittoa tullut, joten homma kaiketi ok.

Fysiikka update: Paino on nyt 85kg ja kalorimäärät alkaa pikkuhiljaa olemaan siellä missä pitääkin. Nilkka alkaa pikkuhiljaa toimia ja treenit luistaa. Kunto kasvaa ja rääkki maistuu. Huomenna on lepopäivä ja seuraava treeni vedetään torstaina. Neljään treenikertaan viikossa olen nyt päässyt, joka on ihan jees. Lenkkeily ei nappaa vieläkään. Se on niin tylsää!

Tuli taas hammaslääkärikeikkaa, kun nuoruuden innolla työntöjä treenatessa unohdin tehdä kaksoisleuan ja työnsin sen tangon suoraan omaan leukaan. Alkoi suussa tuntua jotain kiinteitä palasia ja niinhän sieltä lähti hampaasta pala kävelemään. Miten mä osaankin niin hyvin. Ei onneksi koske, joten pitää joku päivä päivystyksessä korjauttamassa rikki mennyt leego.

Sain kuulla frendiltä, että ei tiedä ketään muuta, jolle tapahtuu erinäköisiä isompia ja pienempiä tapaturmia näin paljon. Jep. Kyllähän tuo aika usein tuntuu kolisevan. Noh, kohta pääsee taas parkkiin tykittämään laudalla, joten eiköhän siellä ainakin kylkiluut saa taas kyytiä. Lumilautailusta siis puhun. Saa nähdä osaako sitä enää.

Eli kutakuinkin normaalisti menee. Ei ahdista eikä vituta. Tulevaisuus tottakai näyttäytyy sattuneesta syystä vähän sumuisena pidemmällä aikavälillä ajateltuna, mutta ei sinänsä jarruta elämää mitenkään. Pitää vain pysyä liikkeessä!


t. Madratios

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Puhdasta kuvaa

Jälleen on yksi etappi takana tässä kontrollien loputtomassa suossa. Magneettikuvien tulokset olivat siis puhdasta kauraa, kun lääkäri tänään pirautteli. Ei haittaa, eikä onneksi sen kummemmin jännittänytkään. Parin viikon päästä jatkuu taas, kun kuvaillaan jälleen vähän keuhkoja.

Nyt siellä ainakin tuntuu, keuhkoissa, kun kävin äsken rykäisemässä treenin. Syke varmaan huiteli taas siellä 160-180 luokissa. Siltikin mä alan uskomaan, että jouluksi pääsen jopa parempaan kuntoon kuin ennen hoitoja. Tahti alkaa muodostua niin, että treenejä tulee neljästi viikkoon. Tuohon päälle kun saisi pakotettua itsensä vielä pari kertaa viikossa lenkille. Ihan vielä ei motivaatio siihen ole rittänyt, mutta ei tuo neljä treeniä viikossa ihan huono ole sekään.

Vähemmän on tullut nyt kiukuteltuakin, kun sain ehkä itsenikin tajuamaan, että mä en enää ole nuori ja vahva. Mä olen semi-nuori ja heikko. Piste. Toivottavasti kohta en enää niin heikkokaan. Uusi puku ainakin ahdistaa jo reisistä aika pahasti. Perjantaina joutuu hulluilta päiviltä hakemaan taas uuden. Kallis elämänvaihe, kun vanhat uniformut on vieläkin vyötäröltä liian isot.

Hammaslääkärissäkin kävin ja sielläkään ei mitään ylläreitä ollut. Limakalvot näytti terveeltä, vaikkakin kohtuu kuivilta, mutta se nyt olikin tiedossa. Mua on jonkin verran vihlonut parista kohtaa, mutta sille ei löytynyt mitään selittävää tekijää. Röntgenitkin niistä otettiin, eikä kuvissa näkynyt reikiä. Liekö sitten noista sädehoidoista johtuvaa se vihlominen.

Kovin varoitteli pitämään tiukasti huolta hampaista ja vähintään kaksi kertaa sähköhammasharjalla pitää leegot vedellä + kerran päivässä putsata välit langalla. Se tosiaan on niin, että juurihoitoja tai hampaan poistoja pitää viimeiseen asti välttää. Ne ei kuulemma yksinkertaisesti tuosta sädehoidosta johtuen meinaa parantua ja jos sellaiseen joutuu, niin se tehdään sitten erikoislekureiden toimesta. Hyvä palopuhe!

Arvioisin, että hoitojen jälkeen olen kumulatiivisesti noin 1,5 kertaa päivässä harjannut ja langalla vedellyt n. 2 kertaa viikossa. Nyt ei parane enää laiskotella.


T. Madratios


perjantai 27. syyskuuta 2013

Liian hapokasta

Kuukausi treenejä takana ja melkoista takkuamista on. Kropassa näkyy ihan positiivisia muutoksia, mitä nyt tuollaisella kuukauden aikajänteellä ylipäätään on mahdollista saavuttaa, eli sellaista perusjäntevyyttä on tullut lisää ja rasvaprosenttikin näyttää jonkin verran pienentyneen. Laiskasti olen syönyt ja paino on sen johdosta yhä samassa. Ei hjyvä. Miten se voikin olla niin vaikeaa pakottaa itseään syömään enemmän!?

Haasteet liittyy aerobiseen kuntoon sekä liikkuvuuteen. Eilen tehtiin benchmark treeni kuukauden takaiseen ja aika ei parantunut yhtään, vaikka se lähtökohtaisesti oli jo huono. Vedin ryhmän toisiksi huonoimman ajan, eli käytännössä kaikki muut paransi aikojaan. Se syö vähän miestä. Tai ehkä vähän enemmänkin.

Liikkuvuuden kanssa on myös ongelmia, koska nilkka jäykistyy treenaamisesta ja takareidet sekä rintaranka on aika kireänä. Aiheuttaa kaikenmoisia ongelmia eri liikkeisiin. Venyttelyt otin nyt mukaan ja tottakai liikkuvuushaasteista saa sen puutetta syyttää. Laiska mikä laiska. Yhtään treeniä en kuitenkaan väliin jättänyt.

Vieläkin sieppaa, vaikka treeni oli jo eilen, mutta pitää vaan yrittää puskea. Yllättävän hankalaa on asennoitua siihen, että ne rapakuntoisista rapakuntoisimmatkin vetää ohi, vaikka tottakai oman taustansa ymmärtääkin. Ehkä siinä ärsyttää sekin, että muut ei siitä mitään tiedä. 

No se treeneistä. 

Huomenna on luvassa kontrollimagneetti - tunti tuubihubaa kanyylin kera. Mietin tuossa, että kun se laite on maksanut varmaan pienimuotoisen kasan rahaa ja pitää kovaa mekkalaa, niin miten ne kuulokkeet on voitu suunnitella niin käsittämättömän surkeiksi? Hoitajaltahan siis saa pyydettyä radion päälle, mutta on ne niin päin helvettiä suunniteltu ne kuulokkeet, ettei siitä saa selvää! Kuulee kuvauksen aikana pari hassua värssyä niissä väleissä, kun kuvaussarjaa vaihdetaan ja mekkala on parin sekunnin ajan poissa.

Ehkä mä laulan siellä omat laulut. Laatu on ainakin taattu.



t. Madratios

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Kol-kol-kolesteroli

Nyt on treenit aloitettu! Takana kahdet treenit ja kyllä oli ensimmäinen veto tuskaa. Kunto on tosiaan jäänyt sinne jonnekin ja tuntui, että keuhkot tulee pihalle. Ensimmäisten treenien jälkeen arvoin hetken, että uskallanko lähteä rattiin vai pyörrynkö siihen paikkaan. En kuitenkaan jutellut Norjaa, joten siltä osin meni odotettua paremmin.

Ihan mielenkiintoisia treenejä nuo crossfit hommat. Vanha kansa sanoisi sitä kuntopiiriksi, mutta on se sentään vähän nykyaikaisempaa kuin ne yläasteen kuntopiirit. Monipuolista siis ja vaikka nilkka vähän juoksemista vielä vieroksuu, niin kynkkäsin vaan menemään.

Hittilaji tiedän, mutta ei se mua haittaa. Golfia en lähde pelaamaan, vaikka sitä kaikki muut hakkaakin, joten saa mullakin olla joku hittilaji ;) Ei musta ainakaan vielä ole mitään crossfit-uskovaistakaan tullut.

Ensimmäisessä treenissä vedettiin treenin lopuksi sarja kelloa vastaan. 200m juoksua, 15 syväkyykkyä, 15 punnerrusta ja 15 jotain voimistelurengasvetoa. Sen jälkeen kaikkia 12 toistoa ja putkeen vielä 9 toistoa. Lopuksi vielä 200m juoksua. Kaikki nuo siis putkeen. Toki taukoja sai pitää, jos siltä tuntui. Muut meni ilman breikkejä, mutta punnerrukset hapotti aika pahasti. Jotkut maratooneja vetäneet kaverit meni koko setin alta 5 minuuttia - mulla meni 7:31. Ei se nyt taustan huomioon ottaen ihan paskasti mennyt, mutta onhan siinä parantamista. Kyllä sen joku keskeyttikin.

Noin 2kk. Siis hoitojen loppumisesta ja treenit käynnissä. Ei paha. Kunhan tuohon nopeaan sykkeen nostoon taas tottuu, niin sekin alkaa kyllä hyvältä tuntumaan. Vielä se ei tosiaankaan tunnu hyvältä :)

Työhöntulotarkastuskin oli ja meni. "Työkykyinen" oli maininta lausunnossa. Ihan kiva, ei tule potkuja heti tuonkaan takia.

Ylläri oli se, että kolesterooli oli vähän koholla. Yläraja on 5,0 ja mulla oli 5,6. Onkohan tässä nyt sitten tullut mussuteltua liikaa rasvaa, vai johtuneeko tuo jollain tapaa hoidoista? Mene ja tiedä, mutta eiköhän tuokin laskene, kunhan tässä tulee pidempi treeniputki alle. Okei, onhan tässä vähän mussuteltu sipsejä, mutta ei nyt mitään överöintiä kuitenkaan. Pari kertaa viikossa jotain herkkuja, muuten mennään aika spartalaisen karulla ruokavaliolla.


t. Madratios


maanantai 26. elokuuta 2013

Ensimmäinen kontrolli

Nyt se on sitten koettu: ensimmäinen kontrolli. Lyhyt ja tehokas tapaaminen, jossa tapasin mulle uuden mieslääkärin. Vanhempi herrasmies, joka oli varustettu hyvillä kommunikointitaidoilla. Mukavaa vaihtelua, tuo kommunikaatiokyvykkyys siis.

Valkosoluja lukuunottamatta kaikki oli ok, mikä on tietysti loistava juttu. En niistä sen tarkemmin kysellyt, mutta kuulin muita reittejä, että valkosoluilla kestää pitkään palautua. Jos palautuvat koskaan. Onhan se luuydin aikamoisessa myllytyksessä yhdeksän kuukautta ollutkin. Näytöltä vilkaisin, että neutrofiilit olivat 1,5, joten ei ne nyt kauhean paljon rajan alle olleet. Alaraja on 1,6. Muut arvot olivat viiterajoissa, paitsi joku luujuttu, jonka epäiltiin johtuvan tuosta nilkkamurtumasta. Se arvo oli ylärajoilla, mutta en tosiaan muista mikä arvo se oli nimeltään.

Kiva yllätys oli se, että TT-kuvausta ei kontrollimetodina käytetä ollenkaan. Siitä saisi kumulatiivisesti niin isot annokset säteilyä ja se ei varsinaisesti mitään lisäarvoa mun tapauksessa tuo. Ei kyllä haittaa yhtään. Se varjoaineräpläily suoneen on niin hanurista.

Näin ollen kontrollisykli koostuu siis kahden kuukauden välein otettavasta keuhkokuvasta, sekä puolen vuoden välein tehtävästä pään magneettikuvauksesta, verikokeista ja lääkäritapaamisesta.

Eli kohtuullisen usein saa keuhkokuvissa ravata. Sille on ihan looginen syy ja se on se, että nopeasti havaitut keuhkometastaasit voidaan parantavasti leikkaushoidolla hoitaa. Ainakin teoriassa siis. Pään (paikallinen) ja keuhkojen lisäksi muualta ei kannata siis juurikaan seurata, koska niillä ei niin väliä ole. Siinä tapauksessa parantavaa hoitoa kun ei olisi enää tarjolla. Kannattaa siis edetä oireiden mukaan, jos sellaisia sattuisi tulemaan.

Noin sanottuna kuulostaa aika raa'alta, mutta tuon jo oikeastaan tiesinkin, joten mitään fiiliksiä se ei sinällään aiheuttanut. Raaka maailmahan tämä koko syöpähomma on, joten siihen on valitettavasti kerennyt jo tottua. Tai ehkä mun tapauksessa hyvä, että on kerennyt tottua.

Aikaisemmin mainitsemani posken turvotus kuuluu myös asiaan ja sekin voi kuulemma jatkua pitkäänkin. Sädehoidon sivuoireita. Sen lisäksi kehoitti varaamaan hammaslääkäriajan ja muutenkin pitämään säännöllistä hoitosuhdetta sinne suuntaan, ettei pääse kehkeytymään mitään esimerkiksi juurihoitoa vaativia tilanteita. Sädehoidon johdosta kun tietyt operaatiot ovat pannassa ja haavat hoitoalueella paranevat huonosti. Ja sädehoidetulla alueella olevat hampaat ovat siis alttiimpia reikiintymiselle, kuin normaalisti.

Lopuksi sanottiin vielä, että yhteydenottokynnys kannattaa pitää melko pienenä, jos mitä tahansa oireita ilmenee. Tarpeen mukaan tutkimuksia tehdään, ainakin minun tapauksessani, melko herkkään. Tuli oikein ohje, että työterveyspalveluita ei kannata juurikaan käyttää. Nam.

Kyllähän noista kielikuvista voi daijumpikin summailla, että ei tämä ihan läpihuutojuttu ole, vaikka nyt onkin homma kunnossa. Mun mielestä on kuitenkin tärkeää, että pää pysyy siinä moodissa, ettei tuollaisia aleta turhaan miettimään, vaikka reaalitilanteen ja faktat tietääkin.

Mun vankkumaton tavoite oli, että tuo oli se vuoden projekti ja sen jälkeen potilaan rooli jätetään taakse. Ainakin tähän asti se on hyvin onnistunut ja en näe, että miksi se ei onnistuisi jatkossakin. Ei vaan saa antaa itselleen tekosyitä. Se tuntuu mun kohdalla toimivan.

Kaikkiaan siis ihan maittava aloitus viikolle :)


t. Madratios

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Kohti ensimmäistä kontrollia

Pitkästä aikaa kävin syöpäpolilla luovuttamassa verta. Ei tuntunut enää yhtään kotoisalta. Ei sitä tunne kuuluvansa sinne, kun on hiukset ja kulmakarvat ja kaikki.

Näin muutamia tuttuja naamojakin, mutta eivät reagoineet muhun mitenkään, joten eivät varmaan tunnistaneet. Ohimennen siis näin, joten ei me nyt toisiamme sentään tuijotettu. Ensin ajattelin, että käyn osastolla moikkaamassa ihmisiä, mutta sitten tulin järkiini.

Olin paikalla heti labran auetessa ja nyt on taas nistin käsi. Mustelma ja kipeä. En tiedä miksi, rutiinilla mä sitä painelin. Jotain siitä neulasysteemistä hajos, kun mun verta oli näytteenottopöydällä. Oli vähän kiirus töihin, niin päätin olla jäämättä selvittämään asiaa.

Käväisin vielä kolmiosairaalan puolella keuhkokuvissa ja siinäpä ne tutkimukset ensi viikon kontrollia varten olikin. Sinänsä ihan loogista, koska tutkimuksista olen ymmärtänyt, että yleisimmät uusiutumismestat ovat paikallinen tai keuhkot. Paikallinen uusiutuminen ei mun tapauksessa välttämättä kuvausta kaipaakaan. Sen verran aitoipaikalla olisi.

Hitusen tuo iho on sädehoitoalueelta turvonnut nyt muutaman viikon aikana, mutta ei mitenkään silmiinpistävästi. Sen verran, että sen itse huomaa. Mitään kiinteää siellä ei kuitenkaan tunnu, joten toivon sen johtuvan tuosta sädehoidosta.

Oli muutenkin ihan kunnon syöpä-päivä, koska äsken paikallisessa kaupassa törmäsin vielä sädehoitolääkäriin, joka mut silloin osastolle kiputippaan sieltä käytävältä passitti. Ei tunnistanut sekään,  vaikka oli mun perässä kassalla, joten kai tässä jotain kehitystä ulkonäön suhteen on tapahtunut.


t. Madratios


maanantai 12. elokuuta 2013

Back to work

Onpas vierähtänyt aikaa viimeisestä päivityksestä. Kuukausi. Päivitellääs siis hieman missä mennään.

Ensinnäkin on pakko sanoa, että tänään se alkoi - duuni siis! Eipä olisi vielä jokin aika sitten uskonut, että tämä päivä tulee, mutta niin se vain aika kuluu. Tuntuu kieltämättä kohtuullisen hurjalta, kun miettii tilannetta ja kondista hoitojen loppuessa, mutta niin se vaan kroppa kuntoutuu.

Tuntui kyllä hyvältä palata taas tekemään, mutta kiva oli myös lomailla. Siis ihan oikeasti lomailla, eikä sairaslomailla.

Kesä tulikin vietettyä melko aktiivisissa merkeissä ja sisälsi treeniä, reissuja, mökkeilyä, veneilyä, vesijetteilyä ja tietysti prätkäilyä. Pystyssäkin olen jopa pysynyt, joten laitteet ja mies on säilyneet ehjänä. Korttikin on tallella, mikä on aina tosi jees. Jos ei olisi, niin se tietäisi myös kovin kepeää lompakkoa. Vaikka eipä silti, ei tämä lomailukaan mitään halpaa touhua ole. Mutta kun kerran elossa on, niin silloinhan sitä pitää elää. Mun motto (uusi sellainen).

Ulkoisesti alan pikkuhiljaa näyttämään suhteellisen normaalilta. Painoa on tullut lisää sellaiset 6kg, mutta laiha poikahan sitä on edelleen. Kuikuli. Jostain veneilyfotosta tuli mieleen Reindeer Spottingin Jani. Siinäpä sitä vertailukohtaa, eli on sitä duunia "vähän" vielä tehtävänä.

Mutta kun määräänsä enempää ei voi tehdä, niin nyt olen vain safkannut mahdollisimman paljon ja tehnyt pohjakuntoa syyskuuta varten, jolloin alkaa vähän rankemmat treenit. Halusin vähän vaihtelua perinteiseen salijumputteluun ja jossain mielenhäiriössä ilmoittauduin crossfit kurssille. Saas nähdä miten siellä laatta tässä kunnossa lentää, mutta kyllä tuo treenaaminen on sen verran hyvältä tuntunut, että eiköhän se ihan okei mene. Lihasten rääkkäminen tuntuu niin hyvältä!

Nilkkaa olen jumppaillut myös ja se alkaa likimain normaali olemaan. Tällä viikolla alkaa juoksulenkit, eli sitä en vielä ole saanut itseäni tekemään. Tuskinpa kannattaa heti kympin ennätystä lähteä yrittämään...

Eli mies alkaa jo näyttämään ihan ihmiseltä ja enää ulkonäöstä ei varsinaisesti arvaa, että millainen vuosi takana on.

Henkisestikin olen ihan hyvissä ja mitään sen suurempia kriisejä ei ole päällä. Ainahan se varmaan syöpäpotilailla takaraivossa se uusimisen mahdollisuus jumputtaa, mutta ei se isommin ole päivittäistä elämää haitannut. Tässäkin on varmaan jonkinlainen ajatuksenjuoksun evoluutio, joka jää nähtäväksi. Hankala etukäteen ennustaa.

Jotenkin mä kuitenkin olen kelaillut asiaa niin, että kun se ei ole mun käsissä mitenkään, niin en mä yksinkertaisesti voi siihen energiaa tietoisesti kuluttaa. Sitä on hankala selittää, koska tottakai se pelottaa. Ehkä mä olen kuitenkin tiedostanut, että sellaisen sattuessa tilanne on niin huono, että se olis sitten siinä. Ewingin sarcoomaan kun ei ole standardoitua 2nd line hoitoa olemassa ja tilastot on uusimisen sattuessa melkoisen heikot. Sen takia sitä ei kannata kummemmin stressailla.

Ensi viikolla onkin jo tulevaan kontrolliin liittyvät labrat ja keuhkokuvat ja sitten elokuun viimeisellä viikolla ensimmäinen kontrollitapaaminen. Toivottavasti hommat on kunnossa.

Mun pitää käydä myös työterveyshuollossa luovuttamassa verinäytteet ja tapaamassa työterveyshoitajaa. Se varmaan friikkaa mun veriarvoista ja historiasta, joten luvassa lienee mielenkiintoinen käynti...

Aaa, niin täytinhän mä myös 31. Vuosi sitten se oli vielä vähän usvan peitossa, että tuleeko se täyteen vai ei.

Ja tähän loppuun vielä kesäfiiliksiä. Olin kesällä öljysheikin paras kaveri:

Merellä on hubaa



t. Madratios





perjantai 12. heinäkuuta 2013

Normaalia elämää

Unettomuus palasi ja hermot petti totaalisesti. Oli lähellä, ettei tippuneet parvekelasit ja taulut tulleet seiniltä. Kummasti on psyyke kovilla, kun aamuyöllä kuudelta tuijottaa tyhjällä katselle telkkua. Repo men, b-luokan kurakakka Mindhunters ja Itse Ilkimys tuli tiirailtua. Älkää ikinä tuhltatko aikaanne tuohon Renny Harlinin Minduntersiin :) Huh mitä kuraa.

Sädehoitolääkäri sattui kuitenkin eilen soittelemaan kuulumisia, joten pääsin kertomaan tästä orastavasta uniongelmasta, ja ylläri pylläri lääkkeillähän se ruotuun saadaan. Jotain nappeja sieltä tuli ja viime yö tulikin taas nukuttua mukavan letkeästi. Apteekissa ne jo muisti mut ja kyseli, että etkös sä tässä joku yö käynyt melatoniiniä hakemassa? Mä olen kyllä siinä kyseisessä apteekissa sen verta monta kertaa ravannut millioin mihinkin aikaan, että naama varmasti on tuttu.

Mutta tänään siis olin aamulla sellaisessa sheipissä, että klo. 7:30 ylös ja 8:30 olin vetämässä ensimmäistä treeniä sitten diagnoosin. Enpä olisi uskonut, että se noin hyvin menee. Voimathan tietysti oli jossain ihan muualla ja painoina sain pitää sellaisia kilomääriä, millä viime kesänä tein niitä ihan ensimmäisiä lämmittelysarjoja, mutta meinaan siis, että ei laatta lentänyt tms. Nilkkakin yllätti ja etukyykyt meni pohjaan asti hyvällä tekniikalla melkolailla helposti. Treenin jälkeen oli pitkästä aikaa se hyvä olo, mikä treenin jälkeen tulee. Se kieltämättä tuntui melkoisen hyvältä!

Treenien jälkeen oli vielä sen verran virtaa, että tuli käytyä hinkkaamassa paikallisia mutkapätkiä parisataa kilometriä mopottimella. Ajoseuraakin oli, kortti on tallella, eikä kukaan kaatunut, niin sehän meni ihan okei. Yllättävän paljon on ajohaluja riittänyt. Noin 700km on viiteen päivään tullut hinkkailtua. Se on aika paljon tuollaiselle sporttiselle mopolle. Voin sanoa, että kahdensadan kilometrin jälkeen on perse hellänä ja reidet aika jumissa.

Avopuolisolla alkoi tänään kesäloma, joten mentiin juhlistamaan sitä uuteen sushimestaan. Pitkän kaavan mukaan lompakko melkoisesit kevyempänä tultiin himaan tissuttelemaan, joten iltakin oli ihan mahtava.

Nyt vielä vähän Heinekeniä naamaan ja nukkumaan. Tää päivä on tuntunut ensimmäiseltä "normaalin ihmisen" päivältä. Otetaan sille.


t. Madratios

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Vihdoin unta

En tiedä kauanko tätä blogia jaksaa enää rustailla. Kai näilläkin jokin elinkaari on :) Postaillaan nyt vielä jotain, kun löyhästi tautiin liittyvää asiaa on.

Kuntoutuminen etenee pikkuhiljaa. Maanantaina sain tikit rintalihan kohdilta pois ja tänään ajattelin mennä hakemaan salikortin. Siitä se lähtee kuntouttaminen. Sytoista on siis se parisen kuukautta ja sädehoidon loppumisesta vajaa pari viikkoa.

Vielä siellä salilla treenaaminen ei tietenkään täysipainoisesti tule onnistumaan, mutta kuten aikaisemmin sanoin, niin sovelletaan sen aikaa kun tarvis. Hyvä kuntoutella tuota nilkkaakin painojen kanssa. Antaa varmasti nopeaa vastetta ja stepperi + kuntopyörä on tässä vaiheessa hyviä välineitä aerobisen kunnon nostamiseen, kun juokseminen ei vielä onnistu. Kävely kuitenkin lähes normaalisti jo menee.

Ja kyllä se nilkka taipuu prätkäilyynkin ihan hyvin. 500km on tullut suhailtua. Varovasti tietenkin. Edes polvi ei ole maassa käynyt.


Ajohousu-ostoksille menossa. Nahkaa tuli.

Naama heloittaa vielä jonkin verran ja on edelleen sädehoitoalueelta turvonnut. Ehkä se punotus on jonkin verran vähentynyt ja osittaista nahkan irtoiluakin olen rasvaillessa havainnut. Siinä ei siis isoja muutoksia.

Isoin haaste on kuitenkin ollut nukkuminen. Torstain jälkeen, jolloin fentanyylin jätin pois, en saanut unta viiteen yöhön. Pari ensimmäistä yötä meni satunnaisilla torkahteluilla, mutta sitä seuraavat kolme yötä meni käytännössä kokonaan valvoessa. Toissayönä kävin hakemassa apteekista melatoniiniä puoli neljän aikaan :) Sekään ei sitten siihen hetkeen auttanut, mutta annoin aineelle vielä eilen mahdollisuuden ja lopulta mä nukahdin. Huh. Alkoi jo vähän hermoa kiristää.

Postauksia ei siis varmaankaan hirveällä tahdilla ole tulossa. Varmaankin kuitenkin tietyn aikavälein jotain etenemisjuttuja kirjoittelen. Ehkä niistäkin joku jotain hyötyy. Kommentit ja yhteydenotot (madratios@gmail.com) tulee kuitenkin mulle heti tietoon, joten jos jollakulla jotain kysymyksiä sattuu mielessään olemaan, niin saa ottaa yhteyttä.


t. Madratios

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Fentanyyliä, viiniä ja urheilua

Aaah...Punaviiniä. Nam! Edellisen kerran viiniä joinkin diagnoosin saamisen jälkeen. Silloin, kun frendien kanssa käytiin vetämässä viimeiset tumut ennen hoitojen alkua. Varovaisesti aloittelen, eli lasillinen vain. Ette usko miten luksukselta voi tuntua tällainen arkisuus.

Periaatteessahan fentanyylin varoaika alkoholin suhteen olisi 2 vuorokautta, mutta antaa nyt mennä näin. On siitä jo 30h, kun laastarin pois otin. Hitusen siitä tuli suu kipeämmäksi ja viime yö oli aika karmea, eli kyllä siitä jonkinlaisia vieroitusoireita tuli. Ei kuitenkaan mitään psyykkistä halua käyttää opiaatteja. Hyvä niin.

Nilkkaa olen nyt ahkerasti fyssarin ohjeilla jumpannut. Pienimuotoista editystäkin on tullut ja tällaiseen mun luonne sopii todella hyvin. Mähän väännän sitä nilkkaa täällä päivät pitkät. Sellainen puolituntinen siinä nilkkajumpassa menee ja siihen kylmähoito päälle. Sitä sitten niin monta kertaa päivässä kuin vain suinkin kerkeää. Eilen vedin neljä kertaa tuon setin. Maanantaina saan vielä  nuo tikit pois rintalihan nahkasta, niin pääsee salille treenaamaan. Hetkenhän sitä haavaa tottakai joutuu treeneissä huomioimaan, mutta soveltaa sen aikaa.

Treeniohjelmakin on tullut jo hahmoteltua ja tulee sisältämään melkoisen määrän kyykkyvariaatioita heti, kun kyykkyyn vaan tuon nilkan kanssa pääsen. Siihen asti jälleen vähän sovelletaan. Rankkaa tulee olemaan, mutta kyllä sitä vaan odottaa. Kuitenkin tietäen ja tiedostaen, että nollista joutuu lähtemään. Kunnianhimoinen tavoite on kuitenkin treenata hoitoja edeltävä voimataso jouluun mennessä. Kehon paino saisi olla silloin noin 90kg.

Sekundääri tavoite on olla parhaassa mahdollisessa kunnossa töiden alkaessa. Kuukaudessa ei tietenkään ihmeitä tehdä, mutta jos naamaan edes hitusen pöhöä saisi, niin ei näyttäisi nälkää nähneeltä.

Olen tässä jo useamman päivän ajanut tuota ruokavaliota sheippiin. Vaikeaa on syödä likimainkaan tarpeeksi. Tavoite olisi siellä 2500kcal per päivä, mutta vielä ei mene edes kahtatuhatta. Ei vaan yksinkertaisesti mahdu. 2500kcal on jo yllättävän paljon sekin. Ruokailut joutuu etukäteen suunnittelemaan täysin. Otin avuksi myös lisäravinteet. Myös nestettä keräävä kreatiini kuuluu nyt päivittäiseen mättölistään kuin myös glutamiini, c- ja d vitamiinit, magnesium ja kalsium.

Makuaisti on muuten palautumassa pikkuhiljaa kohdilleen. Vielä sieltä tiettyjä fleivoreitä välistä puuttuu, mutta pätkiskin maistui jo about 70% oikealta. Viinissä en huomaa makujen puutteita.

Vaikka kuntoutuminen sinänsä etenee, niin eilen mun illuusio terveestä minästä rikkoutui. Tuli käytyä kaupassa ja törmäsin omaan peilikuvaan ovista sisään astuessa. Jotenkin oma mindset on jo kääntynyt terveeksi, mutta eihän sitä likimainkaan normaalilta näytä, vaikka kulmakarvat ja parta jo ihan normaalit ovatkin. Ei siis ole ihme, että ihmiset varsinkin näin kesällä tiiraa, kun vajaa 190cm luuranko tuolla kadulla linkuttaa. Rupesi ihan tosissaan vituttamaan. Frendi kävi tänään kyläilemässä ja sanoi, että musta tulee mieleen Walking Dead Zombie :) Se on ihan totta kyllä. Kävelytyyli ja kaikki natsaa...

Noh, ehkä mä yritän kääntää sen raivolla tähän kuntoutumiseen. Mä en halua näyttää enää sairaalta päivääkään. Sairaana se  ei jotenkin haitannut, että jengi tiiraa, mutta kun nyt periaatteessa on tauti parannettu, niin ei sitä enää halua kenenkään tuijottavan. Tai eihän se mitään periaatteessa ole. Parantava hoitosuunnitelma mulla oli ja siihen ei muutoksia tullut.

Eilen ostarilla joku äijä oli katsonut vielä tosi pahasti, mutta avopuolisolla oli sen verran pelisilmää, että kertoi mulle vasta tilanteen mentyä ohi. Se olis ollut "Start The War" mun puolelta sillä sekunnilla. Vitun mulkku. Kehtaa antaa öögaa tietämättä musta mitään. Joillekin sitä soisi vähän realiteettia siihen pumpulissa elämiseen. Vieläkin verenpaine nousee asiaa ajatellessa.

Karvat kasvaa nyt jo about kaikkialla, paitsi tuossa punaisena hohtavalla sädehoitoalueella. Kyllä ne siihenkin joskus kuulemma alkaa kasvamaan, mutta nyt on kyllä melkoinen baby butt. Sama viiksien kohdalla. Päälaki tummenee hitaasti, mutta on vielä selkeästi vaaleampaa kuin parta ja kulmakarvat. Mä näköjään olen sitä joukkiota, jolla tuo fleda kasvaa hoitojen jälkeen hitaasti takaisin. On tästä kuitenkin jo 2kk sytostaattien loppumisesta. Useilla on tässä vaiheessa jo tuuhea letti, mutta mull on harva vaalean harmaa sänki, joka kasvaa tuskaisen hitaasti.

Tulipas pitkä postaus. Puoli lasia viiniäkin meni. Sellaista se on tämä kuntoutuminen. Ei mitään kivaa tai helppoa.


t. Madratios






keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Arkeen paluu

Kieltämättä tämä eläminen ilman syöpähoitoja on ihan mukavaa. Arkeen palaaminen ei kuitenkaan ole käynyt ihan tuosta vaan, koska on vielä asioita, jotka jokapäiväiseen elämään vaikuttavat. Osa on itse aiheutettuja, kuten tuo nilkka ja osa taas ei.

Aurinkoista kun tuo keli on tupannut olemaan, niin kasvoja joutuu varomaan. Aika hyvin punoittaa tuo sädehoitoalue ja sen paranemisessa voi kuulemma mennä pitkäänkin. Nyt sitä siis joutuu suojailemaan auringolta. Eli terassillekaan ei tuosta noin vaan lähdetä, vaan se on siinä tapauksessa lakki päähän.

Terasseista ei tosin ole tarvinnut vielä haaveilla, kun tuo fentanyylilaastari tuolla olkavarressa vielä kummittelee. Tiputin annoksen puoleen jo sunnuntaina, vaikka lääkäri ei tätä olisi halunnutkaan. Jos olisi ollut siinä paikalla kommentoimassa, niin olisin sanonut pari valittua sanaa ummetuksesta, jota nuo lääkkeet aiheuttaa. Sinne viemäriin nimittäin menee tavaran lisäksi elämänilo. Yksityiskohtiin menemättä asiaan kuuluu veri, rautakanki, huuto ja tuskanhiki. Avuksi kävin lopulta hakemassa Pegorionia, kun Laxoberon ja Agiocur eivät vaikuttaneet mitään.

Yritän huomenna jättää tuon viimeisenkin laastarin pois ja katsoa miten miehen käy. Annostuksen puolittaminen ainakin on tehnyt osittain kärttyisäksi, mutta olen kuitenkin saanut syötyä omaan hitaaseen tahtiini. Suu ei siis ole parantunut vielä ja uusia rakkuloitakin on tällä viikolla ilmaantunut. Tämä kyllä oli tiedossa, että sädehoito jatkaa paikallisvaikutustaan vielä hoidon loppumisenkin jälkeenkin. Silti yritän päästä lääkkeistä eroon.

Omaan hitaaseen tahtiin sujuu myös kävely. Nilkka on siis aika turvonnut ja jäykkä. Lisäksi koiria ulkoiluttaessa olen huomannut, että päkiä kipeytyy armottomasti ja sille ei painoa voi laskea. Kävin sitä tänään Töölössä näyttämässä ja eihän siellä tarvinnut jonottaa kuin hitusen yli kuusi tuntia.

Kuvailtiin ja ultrailtiin ja tultiin siihen tulokseen, että kyllä se vaan tuosta turvotuksesta sekin kipu johtuu. Se on siis raivokuntoutusta edessä ja paljon liikkuvuutta edistäviä liikkeitä. Lisäksi sain lähetteen fysioterapiaan. Annoin myös hitusen palautetta perjantain lääkärikäynnistä, jonka avulla tämänpäiväinen käynti olisi ollut vältettävissä.

t. Madratios


perjantai 28. kesäkuuta 2013

Ohi on

Tänään on mun kohdalla se päivä, jota varmaan jokainen syöpää sairastava eniten odottaa - hoidot on ohi! Pitkä oli taival ja karikkoinenkin, mutta jotenkin sitä vaan tänne asti selvisi. Jostain syystä ei kuitenkaan ole sen kummemmin iloinen fiilis. Väsynyt ja aika neutraali. Ehkä jotenkin turta. Mitään fanfaareja ei ovella poistuessani syöpäklinikalta odottanut ja se hetki oli hyvin tavallinen. Autoon ja kotiin.

Olinhan mä suunnitellut tähän tilanteeseen vaikka mitä, mutta en mä tässä kunnossa voinut mitään niistä suunnitelmista toteuttaa. Ei pysty juomaan skumppaa, eikä ajamaan prätkällä. No mutta, nyt se on ohi ja ehkä se fiiliskin tästä alkaa piristyä, kun tämä konkreettisesti tästä vielä realisoituu.

Oli muutenkin kiireinen päivä, kun kävin hoitojen välissä Töölössä kuvauttamassa jalan ja juttelemassa lääkärin kanssa. Sinne jäi kipsi ja kepit. Nyt sitä viiletellään lähestulkoon normaalisti. Lääkärin kanssa asiointia haittasi pienimuotoinen kielimuuri, mutta olin ymmärtävinään luun olevan normaalivahvuinen vasta kuuden viikon päästä tästä hetkestä. Eli nyt saa heittää kävelylenkkiä, uida ja fillaroida, mutta juoksemaan ei vielä kuulemma kannata yrittää. Salillakin saa käydä. Tuntui oudolta kävellä ulos Töölön sairaalasta ilman mitään tukea. Hidasta se on. Kävely siis.

Ja tottahan mä heti ensimmäisissä portaissa täällä kotona kompuroin ja kipeä nilkka venähti, joten nyt sitten taas linkutetaan menemään. En usko, että siihen luuhun mitään tuli, mutta kun jalka on aika turvonnut ja elefanttimainen, niin varmaan äkillinen venyminen jotain kudoksia sieltä kipeytti. Kyllä mä taas kiittelin tätä omaa tekemistäni. Mä en käsitä miten mä aina onnistun.

Nyt se on sitten toipumista, kuntouttamista ja kontrollielämää tästä eteenpäin. On tässä vielä kuitenkin tuo laskimoportin leikkaushaava paranneltavana ja onhan tuo fyysinen kondiskin aika surkeassa kunnossa. Naama punoittaa jne. Tekemistä siis riittää.

Kippistäisin, jos voisin ja söisin pihvin, jos jotain maistaisin. Mutta cheers näin virtuaalisesti kuitenkin.



t. Madratios



keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Hei hei laskimoportti

9:30 sisään kirralle ja 12:00 ulos. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun portti lähti kävelemään. Sama anestesialääkäri oli kuin viimeksikin ja taas hoitajat mainostivat olevan yksi parhaita näissä porttihommissa. Ja nyt varmistin ihan virallisestikin, että sen portin kyllä siihen tarvittaessa saa vielä asenneltua. Tuosta aiheesta kun näissä syöpäpiireisä kaikenmoisia tornihuhuja liikkuu.

Toivotaan kuitenkin, ettei enää tarvitse moista aparaattia ja kieltämättä olo on aika vapautunut. Haavakipua tottakai hieman on, mutta se asettunee muutamassa päivässä.

Tikit saa poistattaa 12 vuorokauden kuluttua ja sain luvan ajaa prätkälläkin ensi viikolla jo! Haava kuulemma tuollaiset katuajelut kestää. Toivottavasti siis nilkka toimii ja saa vaihteita vaihdeltua, niin ensi viikolla tykitän sitten nuoruuden innolla menemään.

Mulle on tullut tässä hoitojen aikana yksi luomi, joka aina välillä aavistuksen on kutissut. Se on sellainen aika pieni, vähän koholla, selkeärajainen ja tumma. Ei mitään isompaa ja ennestäänkin olleet luomet ovat aika paljon laimentuneet ja muuttuneet, mutta pyysin kuitenkin syöpäklinikan lääkäriä sitä katsomaan.

Ei pitänyt huolestuttuvana, mutta sanoi kuitenkin, että sen voisin poistaa. Jostain syystä poisto kuitenkin pitäisi suorittaa paikallisella terveysasemalla. Sinnehän minä sitten soittelin ja törmäsin tähän perinteiseen julkisen sektorin palvelualttiuteen. Ensin tyly hoitaja kyseenalaisti koko homman ja ensin kuulemma pitäisi varata sen aseman lääkärille aika, joka arvioi suostutaanko sitä poistamaan. Vasta sen jälkeen kuulemma olisi mahdollista varata aika toimenpiteeseen. Ja tämäkin olisi mahdollista vasta elokuussa.

Melkoista on paikka paikoin tuo julkisen sektorin touhu, vaikka syöpähommat hyvin skulaakin. Laitoin kyllä tälle selkeästi palveluun väsyneelle hoitajalle tiedoksi, että moinen resurssien hukkaus on aika perseestä ja sanoin, että eiköhän sen jo tilanteeni huomattavasti paremmin tietävä lääkäri ole jo arvioinut. Loppui huumori ja alennuin hetkeksi tasolleen. Mielestäni se oli hänelle ihan oikein. Mä kun pyrin aina olemaan ystävällinen kaikille, niin en enää jaksa tuollaista turhaa vittuilua kuunnella.

Hetken päästä jatkuu sädetys ja tapaan sen jälkeen sädehoitolääkärin, niin yritän neuvotella tähän luomiasiaan jonkin ratkaisun. Jos se ei nyt onnistu, niin sitten taivun siihen poistoon syksyllä. Koko ajan ei kuitenkaan viitsisi tikkejä kropassa pitää.


t. Madratios


tiistai 25. kesäkuuta 2013

Hoidot jatkuu

Sädehoito jatkui heti maanantaina ja nyt, jos mitään ylläreitä ei pukkaa, on se perjantaina iltapäivällä ohi. Tosin kone aloitti heti maanantain kiukuttelemalla, joten yllärin mahdollisuus senkin johdosta on olemassa. Noi koneet kyllä kiukkuaa yllättävän paljon ja sädehoito on sen takia aika epävarmaa touhua. Maanantai-illan ajat olivat normaalisti sen about tunnin myöhässä. Toivottavasti kestäis nyt tämän viikkoa kone läjässä, niin saisi homman maaliin.

Suu on ihan okei, eli saan omatoimisesti alas vellit ja puurot. Kipulääkityksenä riittää pelkkä 50 fentanyylilaastari ja kielestä enää oikea sivusta on kipeänä. Enemmän juuri nyt vaivaa tuo vuotava nenä. Se vuotaa siis verta ja on sivuoire sädehoidosta. Säteet osuvat myös nenän alueelle kuivattaen limakalvot. Ei se nyt valtoimenaan vuoda, mutta aina kun niistää, niin silloin alkaa valuttamaan. Ja pakko on välillä niistää, muuten ei happi kulje. Ruiskin sinne kosteuttavaa tavaraa, mutta en ole huomannut silläkään olevan mitään vaikutusta.

Huomenna olisi kirralla laskimoportin poisto ja perjantaina ennen viimeistä sädehoitoa lähtisi tuo kipsikin kävelemään. Nyt olen jättänyt jo kepit pois, mutta linkkaamatta en pysty kävelemään. Ei, vaikka miten yrittäisi. Ehkä se siitä, kun saa tuon kipsin veks. Autoa sentään pystyn jo ajamaan.


t. Madratios

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Lomalla

Lähtihän se suu lopulta paranemaan. Toissapäivänä alkoi nuo valkeat peitteet irtoilemaan ja siitä ne on pikkuhiljaa sieltä täältä pois varisseet. Enää on jäljellä läikkiä siellä täällä. Kieli tosin vieläkään ei ole kivuton, mutta nyt saan taas vellejä ja puuroa alas. Painoa on sellaisen 75kg, eli on tässä rumbassa sen kuutisen kiloa alas tullut, ollen siis kaikkiaan 18kg vähemmän kuin hoitojen alkaessa.

Pari päivää sitten aloitettiin vieroittaminen kiputipasta ja vuorokausiannosta pienennettiin jatkuvasti. Ensin 70mg:sta 50mg:aan ja siitä vielä 20mg:aan ennen irroitusta. Nyt on enää 50 mikrogrammaa tunnissa annosteleva laastari.

Kahdeksan päivää sairaalassa vierähti, mutta nyt pääsin vihdoin lomille. Takaisin joudun menemään maanantaina, koska silloin on tarkoitus aloittaa sädehoito, mutta lääkäri ilmeisesti haluaa tutkia tuon suun ennen aloitusta. Lisäksi siinä on vielä labraa ja sen sellaista.

Sain sellaisen käsityksen, että mulle ei ensi viikolle ole nyt varattuja aikoja tuonne sädehoitoon, joten voi tulla melkoista säätämistä. Toivottavasti jaksaa vielä venyä, koska odottelua lienee luvassa. Tosin vähän kiukuttaa, että miksi sinne ei niitä valmiiksi voitu varata. Muutenkin on kiireinen viikko tulossa, kun keskiviikkona poistellaan porttia ja perjantaina tutkitaan jalkaa. Silloin pitäisi saada kipsikin pois ja jos kaikki ajallaan, loppua myös sädehoitojen.


t. Madratios

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Suonet ei kestä

Heräsin neljältä aamuyöllä annostelulaitteiden huutoon. Tätä johtoviidakkoa kun tässä ympärillä riittää riittää, niin hieman ärtyneenä laittelin valoja päälle ja yritin samalla katsoa miksi ne huutaa. Huomasin siinä samalla, että käteen hieman sattuu. Valot päälle saatuani totesin molempien herjaavan painehälytystä ja käden olevan epämääräisen muotoinen, joten suonihan sieltä oli pettänyt ja tavarat kudoksessa.

Olikin jo toinen kerta tälle reissulle. Ensimmäinen kanyyli kesti neljä päivää ja tämä toinen puolitoista. Voi portti minkä teit, kun näin loppumetreillä hajosit. Sulle olisi ollut nyt käyttöä. Ja on muuten petollista tuo särkylääke, kun normaalisti melko kivulias kudokseen tunkeutuminen ei juurikaan edes kipuile.

Suun osalta tilanne ei ole muuttunut yhtään. En oikeastaan edes jännitä, että pääsenkö juhannukseksi kotiin. Lähinnä jännittää, että onko tuo suu maanantaiksi yhtään parempi. Vähän epäilyttää.


t. Madratios


tiistai 18. kesäkuuta 2013

Se vaan ei parane

Viides päivä sairaalassa. Melkein toivoisi pilvistä ja viileää päivää, koska aurinkoisena päivänä huoneesta tulee todella kuuma. Aurinko nousee ikkunoiden puolelta ja vaikka pitäisi sälekaihtimet jatkuvasti kiinni, niin kuuma on silti.

Mikähän tuossa suussa on vikana, kun ei osoita mitään paranemisen merkkejä? Jouduttiin menemään takaisin tiputettavaan särkylääkkeeseen, kun olo kävi sietämättömäksi pelkän laastarin kanssa. Suu oli kuin tulessa ja ei tehnyt mieli puhua lausettakaan.

Kuumeilu tuntuu ainakin toistaiseksi asettautuneen, vaikka eilisissä labroissa CRP olikin kohonnut arvoon 45. Tänään lääkärinkierrolla sitä ei oltu vielä vastailtu, enkä ole jaksanut sen perään kyselläkään. Voimaton paska olo kuitenkin on. Päähän koskee. Särkylääkkeiden palautus entiselleen auttoi taas kipuun, mutta muuten olo on jotenkin huono. Voi tietysti johtua tästä kuumuudestakin.

Alkaa vähän tuntua siltä, että jos nyt ei ala ihmeitä tuolla suussa tänään ja huomenna tapahtua, niin se menee juhannus täällä.


t, Madratios

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Tauko

Niinhän se vaan tuli lääkäriltä tieto, että tauolle joudun. Tällä viikolla ei siis sädetyksiä tule. Ei ole mitkään iloiset fiilikset, koska tilastollisesti tämä sytohoitojen jatkoksi annettu sädetys on tärkeä osa sarkooman hoitotuloksia uusintariskin kannalta. Yhden-kahden päivän tauot eivät juurikaan hoitotuloksiin vaikuta, mutta tällainen pidempi tauko tuo jälleen ne omat prosenttinsa peliin mukaan.

Olisin ollut valmis riutumaan ja ottamaan ne säteet vaikka väkisin, mutta ei se nyt vaan millään onnistunut. Tässä mennään vielä koko ajan niillä rajoilla, että iskeekö jokin infektiokin päälle. Lämpötila seilailee. Suukaan ei juurikaan ole parempi, vaikka nyt tuosta suoneen annettavasta kipulääkkeestä yritetään eroon ja jatketaan laastarilla.

Todennäköisesti ennen juhannusta kuitenkin pääsen täältä pois, jos nyt ei mitään ihmeellistä tapahdu. Sädetys jatkuu siis juhannuksen jälkeen ja ilmeisesti siis sen 2*päivässä. Porttileikkauskin yritetään sinne väliin ujuttaa.

Ei tämä siis lopu koskaan. Deadline siirtyy ja siirtyy ja nyt ei enää hoitojakaan saada annettua. Korpeaa kyllä ja syvältä. Saataa jopa kohta paikkoja alkaa hajoilemaan.


t. Madratios

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Nesteytys jatkuu

Kirvesniemen Harri aka. Hartsa kertoi oikeudessa saaneensa nesteytyksestä lisää puhtia suorituskykyyn. Hyvät on olleet nesteet, koska mulle se tuo ainoastaan jatkuvan kusihädän. No ehkä  mun yleisolo on hieman kohentunut, mutta se voi olla kipulääkkeidenkin ansiota.

Täällä siis ollaan edelleen ja näillä näkymin ollaan jatkossakin. Päivystävä lääkäri oli sosiaalisesti hieman haastava tapaus ja informaatiota joutui hitusen nyhtämään, mutta jos nyt oikein ymmärsin, niin tulevan viikon hoidot kävisin osastolta käsin. Tuo kipulääkitys lienee siihen syynä, koska sitä on tietysti kotona hankala suun kautta annostella. Se, että onko hoidot yksi vai kaksi kertaa päivässä jäi usvan peittoon.

Kuume nousi aamulla melkoista kyytiä 39:n tietämiin ja se aiheutti aika pahan kylmähorkan päälle. Pelkäsin, että hampaat lohkeaa kun kalisi niin paljon. Sen takia aamulla napattiin suonesta veriviljelyt, jotka eivät ainakaan vielä paljastaneet mitään hälyttävää. CRP oli jopa perjantaisesta laskenut, vaikka eihän se välttämättä infektiossa heti nousekaan. Nyt kuitenkin jo hikoiluttaa, koska suoneen tuikattu panadol lähti vaikuttamaan aika nopeaan.

Suu on siis vieläkin aika ilkeän näköinen ja joka päivä annetut hiiva-antibiootit ei ainakaan vielä ole tuonut tilanteeseen helpotusta. Lääkärikin yritti ontuvasti tsempata, että suu kyllä paranee hoidon loputtuta nopeasti. Olisi tehnyt mieli saivarrella, että ei se ainakaan kolmessa päivässä parane yhtään...

Jos kuitenkin jotain positiivista, niin lääkitys on kohdillaan. Ja vaikka se varmasti myös tietää vieroitusoireita, niin saan ainakin nukuttua.


t. Madratios


perjantai 14. kesäkuuta 2013

Tiputukseen

Tämän päivän hoidot jäi sitten väliin, kun lääkäri passitti aamuhoidosta suoraan osastolle tiputukseen. Nestehukka on päällä ja nesteytyksen lisäksi saan antbiootit tuohon suun todella pahaan hiivatulehdukseen. Kipulääkitystä on myös helpompi täällä osastolla fiksailla kuntoon nyt, kun tuo laastari on riittämättömäksi osoittautunut. Yksin kokeillessa on siis tuo kuoleman riski opioidella olemassa, kun hengityslamaa tuppaavat aiheuttamaan. Ja kyllä sen huomaa, että nukahtessa on aika kevyt hengitys. Samalla tavalla sitä tietysti sairaalassakin kuolee, mutta täällä tosin on elvytystaitoista sakkia paikalla.

Sädehoitoja yritetään jatkaa heti alkuviikosta, jos suinkin vain pystytään. Se voi olla, että loput tosiaan tulee kerran päivässä, kuten taisin jo aikaisemmin mainitakin. Vähän kyllä epäilyttää, mutta jospa ne antibiootit ja nesteytys tekisi ihmeitä.

Ja kun tämä ei jo muutenkin olisi totaalinen farssi, niin kyllähän se tuo nykyinenkin laskimoportti on tukossa. Se oli sen 6 viikkoa käyttämättä, eikä enää vedä. Ei ainakaan poistoleikkausta tarvitse filosofiselta kannalta miettiä, mutta onhan tämä jotain täysin käsittämätöntä.

Tää on taas niinkö jotain leffaa kattelis itsestään.



t. Madratios


torstai 13. kesäkuuta 2013

Pahenee pahenee

Sinne meni puhekyky. Jatkuva kova polte ja kielen kärkeen levinnyt veresliha sekä rakkulat vaikuttavat näköjään niin, että on mieluummin hiljaa kuin sönköttää epämääräisesti. Jos jonkun lauseen saa sanottua, niin ärrävika ja ässävika loistaa läsnäolollaan. Muutenkin se tosiaan on melkoista sössötystä. Ja puhuminen myös siis sattuu melkolailla juurikin tuohon kielen kärkeen.

Aamulla lääkäri taas tutkii suuta ja mietitään, että miten tässä vai eikö mitenkään. Vaikka tuo laastari pitäisi olla aika rajua kamaa, niin tätä kipua se ei ainakaan vie pois. Otin jo pahimpana hetkenä kylkeen myös oxynormia, joka veti olon sellaiseksi, että sain muutaman tunnin nukuttua. Jännittää aina nuo opioidit, kun ne vaikuttaa jonkin verran hengitykseen, että herääkö sitä enää. Tosin näihin kipuihin ei juurikaan olisi välittänyt edes herätä.

Edellisen pillerin vaikutus loppui jo, joten nyt otin uutta ja kohta taas unten maille. En tiedä selviääkö tästä täysijärkisenä, vaikka on tullut jos jonkilaista koettua. Kyllä tämä tuli niin takavasemmalta ja meni aika kirkkaasti kärkeen.


t. Madratios

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Särkylääkkeet vaihtoon

Ei voi ainakaan sanoa, että mun kohdalla sädehoito mitenkään tasaisen tylsää olisi. Kipu on pahentunut sen verran paljon, että tänään se oikein herätti minut. Se on muuten makiaa herätä kirvelevään kipuun! Se ei mikään seesteinen aamuherätys ole.

Aamuhoidon jälkeen lääkäri kävi taas suuta tiirailemassa ja vaihtoi mun kipulääkitykseen vieläkin miehisempään. Nyt on sitten Durogesic laastari olkavarressa tuomassa tuota todella voimakasta opioidia 25 mikrogrammaa tunnissa kroppaan. Vielä ei tosin vaikuta mitään, mutta lääkäri sanoikin vaikutuksen alkavan ensimmäisen laastarin kohdalla noin 12 tuntia laittamisesta. Kolmisen vuorokautta tuollainen yksi laastari kestää, jonka jälkeen se vaihdetaan.

Nopeasti tuota ainetta googlettelin ja mikäs muukaan, kuin päihdelinkki sieltä vastaan tuli. Jopa ammattilaiset pelkää tuota kyseistä tavaraa, joten kai se vahvaa lienee. Saa nähdä miten tuo lähtee tehoamaan.

Tänään ei mennyt smoothiekaan enää alas. Nyt uppoaa ainoastaan proteiinipirtelö pillillä, kun sen pillin survoo mahdollisimman lähelle kurkkua. Kieli on sen verran enemmän vereslihalla, että jostain syystä tuo puudutusgeelikään ei enää siihen auta.

Kyllä tää nyt vähän näyttää siltä, että taitaa väkisin tulla tauko. Sitä se lääkärikin vähän meinas. Yritetään nyt kuitenkin kiukulla runttaa tuonne perjantaihin asti. Silloin alkaa booster, joka käsittääkseni meinaa sädetyskentän pienennystä. Sitä olisi kahdeksan kertaa ja voi olla, että se tuleekin tauon jälkeen kerran päivässä. Tätä menoa tää perkeleen hoito kestää sinne elokuulle asti. Se siitä kesälomailusta.

Juuri tällä hetkellä siis vähän mustenee.



t. Madratios

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Laskimoportin poisto

Kyselin sädehoidon puoliväkontrollissa lähetettä laskimoportin poistoon. Ilman napinoita lääkäri lupasi sellaisen tehdä ja pari päivää siitä kirralta jo soitettiinkin. Ajan sain 26.6, eli tulee mukavasti hoitojen loppumisen jälkeen. Olin ajatellut, että jos ei onnistu tuolla kyseisellä viikolla, niin sitten saa poisto odottaa syksyyn. Tokihan sitä haavaa joutuu nyt heinäkuun alun parantelemaan, mutta luulisin kuitenkin, että prätkällä pystyy tikkienkin kanssa ajamaan :)

Joku saattaa ajatella, että miksi poistatan sen jo nyt. Mä en yksinkertaisesti voi elää niin, että varautuisin uusimiseen mitenkään. Se ei mun mielestä ole elämisen arvoista elämää. Syöpähoidoista muistuttamisen lisäksi portti myöskin häiritsee elämää. Oikealla kyljellä nukkuessa se alkaa kirvelemään ja erityisesti urheillessa se haittaa todella paljon. Portin kanssa ei saisi kurotella ja venyttää rintaa. Lisäksi, kun se tuossa nahkan alla on, niin sitä joutuu fyysisestikin varomaan. Ei sellaisesta urheilusta tule mun maailmassa mitään. Äkkiä pois vaan.

Olen kuullut tapauksista, jossa hoitohenkilökunta on maanitellut potilaita pitämään portin. Näen siinä yhtä vähän järkeä kuin siinä, että portin laittoa suositellaan vasta sitten, kun suonet on jo menneet huonoksi. On varoiteltu, että ei saa uudelleen laitettua ym. Utopistista. No kyllä sen saa. Minullekin se on jo kertaalleen uudellen laitettu. Minulle onneksi sanottiin vain, että pidetään sen aikaa, jos sattuisi viimeisen syton jälkeen jotain infektioita tulemaan.

Mutta eletään nyt kuitenkin niin, että ei uusisi. Siihen liittyen allekirjoitin tänään tuon mainostamani työsopimuksen. Kieltämättä joutuu olemaan vähän ylpeä itsestään, että vielä tuollaisen rutistin tässä sivussa. Olen innoissani tulevasta syksystä ja tuntuu, että löysin todella mieleistä tekemistä. Ja lisäksi nyt saa rauhassa keskittyä toipumiseen, kun on syksyä varten kaikki sovittuna.

Ennen toipumista kuitenkin vielä 6,5 päivää säteitä. Olleet varsinkin nuo ilta-ajat aika pahasti myöhässä, kun yksi sädehoitokone meni särki. Ne potilaat hoidetaan muilla koneilla. Eilen odotin aamulla 30min ja illalla 2,5h. Tänään oli enää 1,5h myöhässä ajat. Joutuu tuon takia ottamaan särkylääkkeet mukaan hoitokerroille. Ikävä fiilis, jos loppuu vaiktus siinä odotellessa. Päiväannos on nyt sellaiset 40mg Oxynormia + panacodia 2 tablettia kolme kertaa päivässä. Ikävän paljon joutuu napsimaan, mutta eipä ole vaihtoehtoja. Mitään ruokintaletkua en suostu laitattamaan ja varmaan siltikin noita joutuisi kiskomaan.



t. Madratios




Suu kaksi viikkoa sädehoidon aloittamisen jälkeen

Aamuisen hoidon jälkeen kävin hakemassa apteekista hieman lisää herkkuja, että selviää huomiseen. Mukaan tarttui isot paketilliset panacodia ja oxynormeja. Ei ole yksinkertaisesti vaihtoehtoja. Lääkäri kurkkasi suuhun ja säpsähti hieman. Sanoi, että pitää vetää panacodeja pohjalle ja oxyja siihen päälle tarpeen mukaan. Ja pakko niitä on ottaakin, muuten ei pysty olemaan. Puhuminen ei onnistu ilman.

Ehkä kuva valoittaa asiaa hieman.

Limakalvovauriot kahden sädehoitoviikon jälkeen. Kirvelee!

Tuota on siis suu täynnä. Kieli vereslihalla ja ikenet kivan valkoiset. Lääkäri väläytti myös hoidon tauottamista, mutta sönkkäsin väliin, että ei missään nimessä. Ei tätä halua enää yhtään pidemmälle venyttää.


t. Madratios

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Uutta viikkoa kehiin vaan

Suu on pahentunut viikonlopun aikana siihen pisteeseen, että jouduin turvautumaan oxynormeihin. Se näyttääkin aika hurjalta ja nyt ravinto koostuu protskupirtelöstä, jogurtista ja puurosta. Puudutteen kera tietysti. Puhuminen on vaikeaa ja suu ei enää aukea kauhean suureksi. Oxynormit onneksi auttaa, mutta jättävät samalla vaikutuksen lakattua kivan jälkipäänsäryn.

Nokkakin on vuotanut tuota suonissa virtaavaa 10kk myrkytettyä punaista litkua koko viikonlopun, vaikka perjantaina vihdoin sain lopettaa mahaan piikitettävän verenohennuslääkityksen. Vessakäynnit helpottuivat heti, mutta nenä tykkää kyllä vuotaa. Sitten kun sen saa asettumaan, on se niin tukossa, että pakko jossain vaiheessa niistää ja taas alkaa vuotaminen. Voihan tuo tietysti johtua tästä sädehoidostakin. Ei ole tainnut nimittäin nokka vuotaa kertaakaan ennen tätä näiden syöpähoitojen aikana.

Huhheijaa. En tiedä millä höyryillä tässä näitä viimeisiä viedään, mutta kyllähän nuo minuutit näköjään kuluu. Perjantaina ajattelin, että ei tästä viikonlopusta selviä, mutta niin se vaan huomenna jatkuu solariumissa käynti. On meinaan toinen puoli naamasta vähän ruskettunut... Toivottavasti ei ala nokka siellä maskin alla vuotamaan, niin ei tukehdu siihen sitten. Se olisi aika ironista.

Mä olen käyttänyt oikeastaan koko viikonlopun pohtiessani työjuttuja. Kävi niin hassusti, että mulla on nyt kaksi työtarjousta pöydällä ja kolmaskin vielä auki, joka tosin näyttää vähän siltä, että sieltä ei päätös tähän junaan kerkeä. Rahat on kuitenkin turvattava ja syksy saatava sovittua, koska sairasloma loppuu elokuun loppuun ja tuon hoitoja edeltäneen startup-seikkailun tuloksena mun viimeisen 40 viikon ansiot ovat niin pienet, että työttömyyskassasta ei edes vuokrarahoja saisi.

No sitä ei nyt onneksi tarvitse miettiä, mutta vaikea päätös kyllä kaikkiaan. Teen siis yleisesti ottaen duunikseni myyntihommia. Yritysten välistä kaupankäyntiä. Mun vahvuudet ei todellakaan olleet insinöörinä, vaikka elämästäni 8 vuotta erään teknisen alan opiskeluun käytinkin. Tai no, kyllä mä sielläkin pärjäsin, mutta se ei ollut intohimo.

Nämä kaksi työtarjousta ovat siis myyntiduunia molemmat, mutta luoneeltaan täysin erilaisia. Eri toimialat, yritykset eri vaiheessa, erilaiset kulttuurit ja melko erilaiset palkkausmallitkin. Yritän nyt kovasti seurata intuitiota ja järkeäkin olen yrittänyt päätöksentekoprosessiin yhdistää. Katsotaan mihin se johtaa, mutta tulipahan löydettyä duuni näin syöpäläisenä ja sinälläänhän tämä on minun kannalta positiivinen ongelma. Toiseen paikkaan kävin muuten neljässä haastattelussa...

Kohtahan sen näkee missä paperissa se oma nimi on. Ei puutu taas small talkin aihetta, kun ensin yritän sepustaa miksi en hymyile suun ollessa kipeä ja miksi minulla on tällainen orastava norjalaisen valkea samettinen karvoitus höystettynä osittain tummilla kulmakarvoilla.


t. Madratios

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Kipeä suu vol. 2

Hitusen pelottaa, että tätä sädetystä jatkuu vielä reippaasti yli viikon. Suu on nimittäin eiliseen verrattuna todella paljon kipeämpi. Kuvassa näkyviä inhoja mollukoita on suussa aika paljon. Sädetyspuolen ylähampaiden ikenistö varsinkin on aika hurjan näköinen. Yritin napata kuvaakin, mutta eihän se tuolla puhelimella onnistunut. Verestävän punainen valkeilla rakoilla höystettynä. Samaa on kielen oikealla sivustalla ja alahuulessa. Lisäksi kaikenmoisia vaaleita peitteitä siellä täällä. Nam.

Kuvassa muuten näkyy myös tuo mun sytoparta :) Pikkasen oli pigmentti tummempi ennen hoitoja...


Sädehoidon aiheuttamia limakalvovaurioita ylähuulessa

Keskiviikkona tilaamani Episil suihke saapui tänään. Kokeilin heti suihkutella sitä suuhun ja kyllä se ihan okei tuntui noihin huuliin jeesaavan. Vedin kokeeksi yhden proteiinijuoman ja kieltä se ei tuokaan kivuttomaksi tilkitse. Pitää testailla lisää, että onko tuo tilaamisen arvoista tavaraa, jos joku muukin näitä samoja oireita joutuu kokemaan. 

Limakalvovauriot on varmaankin se vittumaisin näistä syöpähoitojen sivareista.


t. Madratios


torstai 6. kesäkuuta 2013

Kipeä suu

Tällä kokemuksen syvällä rintaäänellä voinen jo todeta, että ei ole olemassa sellaista, kuin kevyt tai helppo syöpähoito. Ei myöskään ole olemassa "yksilöllisiä" sivuvaikutuksia. Jos ne siellä listassa on, niin kyllä ne myös tulee. Ellei sitten ihan erikseen harvinaiseksi ole satuttu listaamaan. Vedän seuraavaa lekuria dunkkuun, jos alkaa "mahdollisista" sivareista puhumaan. Kannattaisi sanoa suoraan, että ne kaikki listan sivarit tulee. Aina. Ja jos tuurilla ei joku satu osumaan, niin siitä voi sitten olla onnellinen.

Suu on siis kipeä ja etenkin kieli ja huulet. Ikenet ei niinkään, mutta on noissakin jo huumorin kannalta taas tekemistä. Puuroa ja velliä saa vielä alas ihan okei, mutta makuaisti on aika turtunut. Ei siis tule enää mitään suuria makuelämyksiä. Ärtymystä ei helpota tieto siitä, että tämä tuskin korjaantuu ihan äkkiä. Hoitojen loppumista ei siis ainakaan skumpalla juhlita.

Jos jotain positiivista, niin kulmakarvoissa näkyy merkkejä omasta väristä! Jes! Sinne niiden ensimmäisten "omien" karvojen pitääkin tulla. Ei ne nyt vielä ole, kuin ehkä puoli milliä pitkät ja muutama hassu haiven, mutta kuitenkin. Muualla on tuollaista väritöntä sytokiharaa, joka on muutaman millin pituista. Huvittavan näköistä, kun on myös parta on samanlaista tavaraa. Päälaki ei mikään tuuhein ole, ja kun tuo vielä vähän kasvaa, niin sen kyllä joutuu ajelemaan pois. Muuten se näyttää kyllä niin jäätävän rumalta :) 

Tilasin muuten suuta varten jäätävän kallista episiliä, joka siis maksaa 50€ pullo! Varmasti jotain kusetuslitkua, mutta sitä tuolta osastolta suositeltiin. Kaikki tähänastiset suulitkut ovat olleen käytännössä hyödyttömiä, mutta kokeillaan nyt tuokin. Jos se edes vähän jeesaisi, niin ei olisi taas tuo psyyke niin kovilla...


t. Madratios


tiistai 4. kesäkuuta 2013

Viikko 2

Helteet ne vaan jatkuu, eikä persehielle näy loppua. No on tämä puolivaraus edes vähän elämää helpottanut, mutta kyllä ei sitä vieläkään kauhean aktiivinen tule oltua. Toivottavasti jatkuu tällaiset jaksot läpi kesän, niin niistä jollain tapaa pystyisi jopa nauttimaan. Nyt tuota naamavärkkiä kun joutuu auringolta sädehoidon aikana suojailemaan.

Sädehoidothan jatkui tällä viikolla normaalisti, paitsi eilen aamulla oli mun hoitokone hajonnut. Niinhän siinä sitten kävi, että aamun hoito parin tunnin venailun jälkeen peruttiin ja siirrettiin sinne loppuupäähän. Toivottavasti pysyy nuo vehkeet nyt läjässä, niin ei veny hoito juhannuksen yli.

Ensimmäisen viikon aikana en oikeastaan huomannut mitään sivareita tulleen, paitsi jonkinlaisen väsymyksen. Siitä nyt taas on hankala sanoa, että johtuuko se sädehoidosta vai jostain muusta.

Viikonlopun aikana rasvailin naamaa ahkeraan ja jotain pientä arkuutta siinä pinnassa tuntuu, mutta isommin ei ole vielä palanut. Myöskään suun puolella ei vielä mitään isompaa ole havaittavissa. Ehkä jotain pientä arkuutta jossain kohtaa ikeniä, mutta ei mitään silminnähtävää kuitenkaan.


t. Madratios

perjantai 31. toukokuuta 2013

Puolivaraus

Viikko alkaa kohtapuoliin olla paketissa. Vielä yksi sädehoito tälle päivälle ja sen jälkeen saa hengähtää viikonlopun ajan.

Iltapäivä tuli vietettyä Töölössä jalan kontrollin merkeissä. Sieltä tuli hyviä uutisia ja nyt onkin mieli taas virkeänä. Haavasta otettiin niitit pois ja todettiin, että erittäin siistiltä näyttää. Infektioriski on siis enää pieni. Jos sinne on joku "kiltti" bakteeri ihon alle jäänyt, niin se voi teoriassa vielä infektion aiheuttaa, mutta tosiaan aika pieni todennäköisyys.

Lisäksi luutuminen on edennyt suunnitellusti ja nyt saan seuraavat kaksi viikkoa varata jalalle puolet kehon painosta. Se helpottaa elämää melkoisesti, kun voi seisoa ilman keppejä. Kävin tätä vielä fyssarin kanssa harjoittelemassa, kun se äkkiseltään vähän vaikealta tuntui. Aivot haraa vastaan. Seisten sain vaakaa vasten harjoitellessa lähes puolet painosta leikatulle jalalle jo siirrettyä, mutta kävellessä on vielä tekemistä. Pitää harjoitella, koska tokihan se myös kävelyä huomattavasti helpottaa.

Kahden viikon päästä saankin jo varata jalalle koko painon. Kipsiä pitää vielä silloinkin käyttää, mutta periaatteessa saan mennä viilettää ilman keppejä. Eli viimeiset kaksi kipsiviikkoa on kävelyn suhteen normaalia. Se oli kiva yllätys se.

Nyt saankin sitten pyydettyä portin poiston sädehoidon jatkoksi, koska ei tarvitse murehtia sen leikkausahaavan kestävyyttä keppien kanssa suhaillessa. Näin sitä olisi sitten kuntoutuskunnossa heinäkuun alussa, kun kipsin saan pois.



t. Madratios

torstai 30. toukokuuta 2013

Video sädehoidosta

Kuvasin kokeeksi iltapäivän session videolle. Leikkasin kaikki alkuhässäkät, asettelut ja loppusäädöt pois, niin pysyy ihmiset anonyyminä. Sädehoito ei siis tunnu miltään, mutta suun alueelle osuessaan maistuu metallille / lyijylle

Videossa olen siis valmiiksi aseteltuna ja kun musat napsahtaa pälle, niin aika nopeasti myös hoitoprosessi pärähtää käyntiin. Jostain syystä koneen asettelun aikana kohdassa 1:16 laite jämähtää aika pitkäksi hoitoasentoon nro. 2. En tiedä miksi se niin tekee, mutta tuossa kohtaa ei siis sädetetä. Noin se on tehnyt joka kerta.

Ensimmäinen sädetysasento alkaa kohdasta 3:07 ja varsinaisen sädetysäänen voi kuulla alkaen kohdasta 3:23. Säteitä annetaan muutamien sekuntien ajan kuudesta eri asennosta.

Naamamaskin päälle asetellaan joku tehostinlappu, joka kuulemma tehostaa säteiden vaikutusta posken pinnassa. Näkyy tuollaisena vihreänä läpyskänä naamalla. Ja se muuten vähän ärsyttävästi blokkaa toista sierainta, mutta eihän tuonne maskin alle ole vielä tukehtunut.






t. Madratios

7/36 sädetetty

Suhteellisen nopeastihan tämä etenee ja sädehoidosta tulee rutiinia. En voi väittää, että maskista edelleenkään varsinaisesti nauttisin, mutta kyllä siihen tätä tahtia tuntuu nopeastikin tottuvan. Vein saliin vielä Panteran levyn, niin saa oikeanlaisen fiiliksen päälle. Ei kuulemma ole kovinkaan suosittu muiden potilaiden keskuudessa tämä mun tuoma levy, mutta hoitajia mun valinta hymyilyttää. Ei kai kaikilla voi olla yhtä hyvä musiikkimaku, kun mulla.

Poskessa ei vielä näy ulkoisesti mitään, mutta kyllä sitä jo vähän kutittaa. Aika-ajoin tekisi siis mieli raapia. Suussa ei varsinaisesti myöskään näy mitään, paitsi ehkä siellä on alkanut normaalista poiketen hieman pahalta maistua. Tuttu sytostaateista, voisin sanoa. Ei kuitenkaan vielä mitään valkeaa peitettä tai mitään. Muutamalla maskikohtalotoverilla tosin on makuaisti hoidon aikana lähtenyt, joten en vieläkään edes yritä uskotella itselleni, että tästä ilman lyhytaikaisia sivareita selvittäisiin.

Ja jos makuaisti lähtee, niin se vesittää mun suunnitelman korkata skumppa viimeisen sädehoidon jälkeen. Alunperin ajattelin tulla siihen prätkällä ja lähteä siitä sitten aikauismaisen arvokkaasti kumit käryten, mutta kun se ei nyt näköjään onnistu, niin olkoon skumppa hyvänä vaihtoehtona. Siitä sitten pikkuhiprakassa bussiin, räyhäämään elämäntotuuksia teineille ja putkaan. Loistosuunnitelma.

Ennen sitä iltapäivällä sädetys jatkuu taas ja viikon päätteeksi on 10/36 sädetetty. Otan mahdollisesti yhden sädetyksen videolle, kun kuvata siellä kuulemma saa. Eipä siinä tosin mitään ihmeellistä sinänsä ole, mutta vaikka sitten muistoksi.

Huomenna on sädetysten lisäksi vielä jalan kontrolliröntgen ja lääkäritapaaminen. Ei enää juurikaan kipuile tuo jalka, joten toiveissa on, että parantuminen on edennyt suunnitellusti. Varauskin oli suunniteltu 2+2+2, mitä se ikinä tarkoittaakin, mutta selvinnee huomenna.


t. Madratios

maanantai 27. toukokuuta 2013

Toinen sädehoito

Näitä kirjoituksia tuskin tulee kolmeakymmentäkuutta, mutta laitetaan nyt tässä alkupäässä vielä, että mikä meininki. 18:40 oli siis tämänpäivän toinen sessio, joka oli samanlainen kuin ensimmäinenkin. Operaatio lyhenee jonkin verran, koska kolmella ensimmäisellä kerralla ennen hoitoa otetaan tarkistuskuvat. Sen jälkeen ne tulevat viikon välein.

Otin siis 1mg:n temestaa ennen tätä hoitoa ja erään kohtalotoverin vinkistä hyräilin Star Warsin tunnaria ja ajattelin olevani sotilas. Kohtuullisen hörhömeininkiä, mutta mitäpä sitä ei kokeilisi. Maski tuntui ihan yhtä ahdistavalta, kuin aikaisemminkin, mutta pakkohan siihen on tätä tahtia tottua. Ja oliko sitten temestasta, vai mistä johtuen, mutta nyt se meni huomattavasti helpommin jo.

Olin ensimmäisessä hoitokerrassa silmät kiinni ja niin ei kuulemma saanut ollakaan. Varmuuden vuoksi minun tuli katsoa ylöspäin, eli onko se nyt sitten värikalvo vai mikä, kun piti mahdollisimman ylös turvaan saada. Tein työtä käskettyä. Toivottavasti en tule sokeaksi tuon yhden kerran virheeni takia.

Muita havaintoja oli metallin maku suussa. Vai oliko se sittenkin haju? Jostain syystä ihmeen hankala erotella, mutta kyllä mä makua veikkaisin. Ilmaantuu siis sädetyshetkellä ja katoaa sädetyksen loputtua.

Jos joku on katsonut Chernobyl dokumenttia, jossa likvidoijat menevät räjähtäneen reaktorin katolle heittämään polttoainesauvoja maahan, niin he sanoivat maistaneensa vahvasti lyijyn/metallin suussaan katolla ollessaan. Toivottavasti en ihan yhtä hc-annoksia saa, mutta heti tuli mieleen. Tosin nämä kaverit kertoivat myös, että eivät myöskään sillä hetkellä tunteneet hampaitaan. Saivat siis hekin sädehoitoa, mutta taisi tulla tappavat annokset sillä kertaa. Saa nähdä, mitä itselle kehkeytyy.

Prosessina tuo minun osalta menee kaikkineen niin, että maski naamalle ja jokin läpyskä oikeaa kasvonpuolta suojaamaan/tehostamaan pinnalista vaikutusta, kaksi kohdistuskuvaa ja hoito kuudesta eri asennosta. Pisin aika menee koneen siirtelyyn ja itse sädetysosio kaikkineen kestänee arviolta alta minuutin. Se ei ole, kuin muutama hassu sekunti per asento, kun se kone siinä räpättää. Veikkaisin, että ilman kohdistuskuvauksia se on 10min., kun se maski naamalla kaikkineen on.

Ehkä tästä selviääkin. Huomaan vaan itsessäni, että on pikkuhiljaa alkanut kiukuttaa tämä hoitaminen. Voihan sekin tietysti vaikuttaa siihen, että miten noita hoitoja kokee.


t. Madratios


Ensimmäinen sädehoito

Sädehoitohan on yksittäisenä hoitona näistä syöpäkinkereistä se helpoin. En tietenkään pidemmällä aikavälillä ota kantaa, kun nyt on alla vasta se ensimmäinen, mutta pelkästään yhden hoitokerran näkökulmasta.

Fasiliteetit tottakai, kuten asiaan kuuluu, on syöpähommissa aina jostain Neuvostoliiton päiviltä. Kellarikerros, kälyinen huone ja sädehoitokonekaan ei sitä viimeisintä huutoa ainakaan ulkoisesti näyttänyt olevan. Ei ainakaan sellainen, mitä Youtubessa näkee. Toivottavasti on edes teknisesti hyvä. Pöydällä oli 90-luvun mankka, josta pauhasi ikivihreitä. Oikeesti jotain Jamppa Tuomista ja kumppaneita. Hoitohenkilökuntakin oli oikein mukavaa ja rutinoitunutta ja hoitokin kestää vain 10-15 minuuttia. 

Helppoa, eikö totta?

Niin. Olisi varmasti, jos saisi olla ilman sitä keskiaikaista kidutusmaskia. Nyt makaan siinä pöydällä naama liimattuna ja ainoa kunnollinen hengitysreikä on nenän kohdalla. Suu on lukittu kiinni-asentoon ja silmillä näkee jotain. Etukäteen ajattelin, että ei se maski varmaan enää niin karmea ole, mutta on se. Ainoa pelastus on tuo hoidon verrattain lyhyt kesto. Sen kymmenisen minuuttia saa juuri ja juuri pinnisteltyä, ettei mene järki.

Ja illalla uusiksi. Mikäs sen kivempaa. Noh, temestaa paketillinen naamaan, niin ehkä se siitä. Nyt mentiin luomuna ja ei toiminut.

Ai niin. Se on nyt sitten 2 kertaa päivässä ja 19.6 on viimeinen sädehoito. Saas nähdä.


t. Madratios


lauantai 25. toukokuuta 2013

Viikko leikkauksesta

Mä en nyt muista ihan tarkalleen kaikkia sairaalassani saamia ohjeita, ja kun muutenkin olen ihan vaan hitusen kyllästynyt tähän sairastamiseen, niin en ole jaksanut tarkistellakaan. En siis muista, että mitä tuosta kipsin käyttämisestä tarkalleen ottaen ohjeistettiin, mutta muistelen mulle annetun luvan pitää kipsiä veks paikallaan ollessain. Näin myös olen tehnyt ja jalkaa olen pitänyt koholla tottakai.

Kipu on jalan osalta tässä viikon aikana hieman hellittänyt ja särkylääkkeet olen jättänyt pois, kun tuntuivat vetävän pakin sen verran kovaksi, että vessassa käymisestä muodostui melko infernaalinen kipukokemus. Kipu siis taisi vain siirtyä perseeseen. Muutenkaan en noista panacodeista huomannut juurikaan mitään apua olevan, joten mitäpä sitä kovasta mahasta turhaan kärsimään.

Kyllähän tuo tietysti vähän äreäksi vetää, koska vaikka maha on jo erinäisten muuvien ansiosta parempi, niin eihän se hanuri heti parane. Eikä se pelkkä infernaalinen kipu, vaan kun se vuotaa myös verta. Toivotaan, että alka kohta parantua, niin eivät ole leikkelemässä persettäkin seuraavaksi.

Kohta pitäisi alkaa poistelemaan tuota haavalappua ja mennä ensimmäistä kertaa suihkuun niin, että haavan kastelee. Jälleen kerran muistelen, että se oli viikko leikkauksesta, kun mun piti näin tehdä. Normaalistihan haavalappu poistetaan vuorokausi leikkauksesta, mutta kai mulla sen verran kovempi infektioriski oli/on, että sen johdosta eri ohjeistuksen sain. Aika siistin näköinen tuo haavalappu näin ulkoisesti kuitenkin on, että ei se haava mitenkään erityisen paljon ole vuotanut.

Hammaskuvauksistakaan ei mitään soittoa tullut, joten kai siellä siis kaikki ihan kunnossa on ja näin ollen sädehoito alkaisi maanantaina. Saa nähdä, että ovatko päättäneet antaa sen 18:ssa päivässä, vai mennäänkö alkuperäisen suunnitelman mukaan. En mä ihan kauheasti sitä maskia odota, mutta onpahan sekin sitten aloitettu ja joskus mahdollisesti ohikin.

Karvaupdatesta sen verran, että viimeisestä sytosta on nyt 20 päivää ja vielä ei näy merkkejä missään. Ei edes orastavia haivenia.


edit. Onhan se ihan siististi lähtenyt parantumaan


Tällä kertaa niittejä

Kantapäässäkin on jokin vaurio



t. Madratios

tiistai 21. toukokuuta 2013

Sädehoidon simulointi

Simulointi olikin ympätty TT-kuvaukseen, eivätkä ne siis olleet kaksi erillistä tapahtumaa. Ilmeisesti varsinainen maskintekijä oli sairastunut, jonka takia näin toimittiin ja sen takia varmaan ajatkin olivat jonkin verran myöhässä. Ennen simulointia kävin siis kolmiosairaalassa hammaskuvauksissa ja sen jälkeen könkkäilin syöpikselle.

Meinasi käydä ihan liikunnasta ne matkat, kun se kolmiosairaalan röntgen on muutaman mutkan takana siellä kellareissa ja sieltä syöpiksellekin on vähän matkaa. Ainakin keppien kanssa jolkotellessa niin, että toiselle jalalle ei saa varata.

Kaikki perättäin varatut ajat olivat siis myöhässä, mutta ei sentään useita tunteja. Tuon jalan kanssa vaan on nihkeä odotustiloissa venailla ja yrittää viritellä jotain ratkaisuja, että sen saisi koholle. Sentään ei mennyt aikataulut sekaisin sen takia, että jokin noista ajoista olisi sattunut olemaan ajoissa. 

Simulointi oli minun tapauksessa käytännössä naamamaskin tekemistä, joka pitää mun pään ja yläkropan paikallaan sädetyksen ajan. Siihen myös tuli kohdistusmerkit. Sädehoitokone on käsitykseni mukaan eräänlainen servomoottoreista koostuva kokonaisuus, jota voidaan ajaa tarkasti tiettyihin paikkoihin. Ja kun sitä paikoitetaan tietyn koordinaatiston mukaan, on minun oltava aina samassa paikassa, että sädetyskohta on oikea. Jos minä olen väärässä asennossa ja kone oikeassa, niin perseelleen meni.

Yllättävän monimutkainen prosessi se on hakea sädetykselle oikea paikka. Siellä verrataan vanhoja kuvia, jossa kasvain vielä on voimissaan näihin nyt otettuihin. Sen mukaan sitten päätetään sädetettävästä alueesta.

Se maski oli ahdistava. Ei kahta sanaa. Tulikuuma ja märkä muovinen verkko, joka iskettiin vartiksi naamalle kuivumaan. Se oli niin kuuma, että nenänvarteen tuli pienet vesikellot. Koviksena en kuitenkaan inahtanutkaan. Maski levittäytyi aina ylävartalolle saakka, että myös se pysyy paikallaan. Hengittää piti nenän kautta ja maskin kuivuessa suoritettiin kuvauksia.

Suu tuntui kuivalta ja ahdisti. Sellainen suljetun paikan kammo -fiilis siitä tuli, vaikka tokikin pystyin sen verkon läpi näkemään. Leuka vaan ei liikkunut, kun olisi tehnyt mieli kielellä huulia kostutella. Pääasiassa yritin hengitellä nenän kautta, mutta hankalalta se vähän tuntui. Miksi noiden pitää aina olla niin perseestä? Juuri eilen juttelin frendin kanssa, että miksi lääkkeet ei voisi vaikka nuorentaa 10 vuotta, kasvattaa hauista ja tuoda vanhaa hiusrajaa takaisin? Ei. Aina ne aiheuttaa 10 muuta oiretta samalla, kun parantaa yhden. Ja kaikki tutkimukset on aina jollain tavoin epämiellyttäviä.

Tässä muuten vielä video siitä maskin tekemisestä. Aika pitkälle tuollainen se oli minullakin.

Lopuksi sädehoitolääkäri tuli moikkaamaan ja kertoi, että hän tutkii vielä tilannettani ja jos mahdollista, niin hoito annettaisiin 18:ssa päivässä niin, että saisin säteitä kaksi kertaa päivässä. Kokonaisannostus ilmeisesti pysyisi samana, mutta hoitokertoja tulisi 36. Vastasin, että tee niin kuin tykkäät. Mitäpä minä siihen kantaa ottamaan.


t. Madratios


maanantai 20. toukokuuta 2013

Sytostaatit ohi, sädehoito alkaa

Kyllä. Tänään sain sädehoidon suunnittelutapaamisessa varmistuksen sille, että sytostaatit on nyt ohi! Onhan se tietysti nopeasti ajatellen mahtava juttu ja onnelliseksi se kieltämättä osaltaan tekee. Syöpätouhuissa tosin onnellisuus on suhteellinen käsite ja jokin tuppaa aina kumoamaan sellaisen kaikkivoipaisen hyvän olotilan.

Olkoon se tällä kertaa tuo sädehoito, jota nyt kuulemma saankin 27 kertaa ja annostus on 54Gy. Todennäköiset sivuvaikutukset paikalliset palovammat ja suun limakalvovauriot. Lisäksi voi kehittyä kaihi! Kylläpä on taas helvetin hienoa. Ilmeisesti korkein oikeus oli nostanut tuon annosmäärän ylöspäin, koska alunperin puhuttiin 20:stä kerrasta ja 40.:stä Gy:stä.

Huomenna menen kuvauttamaan hampaat ja jos sieltä jotain poistettavaa löytyy, niin hoidon aloituspäivä luonnollisesti siirtyy, mutta jos selviää pelkällä paikkaamisella tai kuvista ei mitään löytyisi, niin sitten hoito alkaa maanantaina. Mä en mun tuurilla (valitettavasti vastoin omaa filosofiaa joudun näin toteamaan) jaksa enää uskoa, että sieltä ei mitään löytyisi. Hammaskuvista siis. Tässä menee jalat poikki ja veret ohenee, niin kyllä siellä nyt yks hammas vähintään on mätä oltava.

Huomenna hammaskuvien lisäksi jostain syystä otetaan TAAS tt-kuva. Juurihan se otettiin. Jos jalka kestäis tamppaamista, niin polkisin kiukusta jalkaa. Onneksi tällä kertaa mennään natiivina, eli varjoainetta ei sentään käytetä. Lisäksi huomenna tehdään simulointi, sekä kasvomaski.

Vähän siis väsyttää jälleen tämä jatkuva sairaalaympäristössä oleminen, mutta käykääpä itse 9kk putkeen sairaalassa, niin kyllä siinä välillä on huumori koetuksella.

Ja kun nyt voidaan jo puhua, että viimeisestä sytosta on kohta kolme viikkoa, eikä kulmakarvat osoita vielä mitään kasvun merkkejä, niin vetoja otetaan vastaan, että milloin sieltä ensimmäiset tummat karvat esiin putkahtaa?


t. Madratios

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kotona

Tänään heittivät niska-perse-otteella mut pihalle, vaikka kuinka yritin anoa lupaa jäädä hoidettavaksi. Ei auttanut koirailmeellä anominen ja perään heittivät vielä reseptitkin, että vedä itse lääkkees tästä eteenpäin. Edes opiaatteja ei mukaan saanut, vaan tästä eteenpäin olisi kuulemma panacodeilla pärjättävä. Niin ne vaan heittää potilaat kovan maailman armoille.

Keräilin itseäni siinä pihalla hokien, että kyllä minä selviän. Ja apteekin kautta, kun kotiin menin, niin mukaan tarttui myös inhat verenohennuspiikit, joita kuulema ainakin kolme viikkoa joka päivä pitäisi piikittää. Ettei tulisi veritulppaa. Kaikenlaiseen sitä vielä joutuu venymään. Kasvutekijöistä pääsee eroon, niin tilalle tulee toinen piikki. Nämä ovat vielä neulaltaan paksumpia ja joutuu näköjään lyömään ihosta läpi kovemmalla voimalla, että ei nipistä. Inhalta noiden piikittäminen jo ajatustasollakin tuntuu.

Varpaat saan laskea maahan ja kävellä keppien kanssa niin, että tuo kipeä jalka toimisi ns. Oikean jalan tavoin. Varsinaisesti sille ei painoa saa vielä varata, mutta puhutaanko tuossa nyt hipaisuvarauksesta vai mistä. Parin viikon päästä on kontrolli, jolloin leikkaushaavasta poistetaan niitit ja jonka jälkeen painoa ruetaan asteittain jalalle varaamaan. Kipsin taitaa saada pois heinäkuun alkuun mennessä.

Huomenna sitten sädehoidon suunnitteluun ja siitä se homma taas etenee. Edelleen vähän kyrsii koko jalkaepisodi verenohennuslääkkeineen päivineen, mutta ei kai se auta, kuin kärsiä.


t. Madratios


Rääkyjät

Kirjoitellaan nyt sitten, kun ei täällä ainakaan nukuta. Siitä pitää huolen rääkyvät ihmiset ja kipeä jalka. Jalkaa lääkitään oxynormeilla, jotka tekee olosta siedettävän aina muutamaksi tunniksi. Kyllä sitä oloa senkin jälkeen sietää, mutta on se haavakipu kuitenkin sellaista, että unta ei saa. Ja tilanne tietysti pahenee, kun käy vaikkapa vessassa tai muuten liikkuu, jolloin jalka on alaspäin. Se turpoaa nopeasti ja kipuilee hyvinkin voimakkaasti. Se on tietysti normaalia ja oli odotettavissa eikä siinä mitään. Kyllä sen kestää, kun vähän tsemppaa ja ottaa lääkettä.

Toinen luku on nämä rääkyvät ihmiset, joita täällä tuntuu joka yö olevan. Eikä todellakaan käy sääliksi, kun sattuu myös rääkymisen sisältö kaikumaan koko osastolla. On pkkusormessa naarmua ja kun ei sekunnissa särkylääkettä tule tai kotiin heti päästetä, niin oikeudekseen katsotaan pitää kaikki muut hereillä RÄÄKYMÄLLÄ asiasta. Ja se rääkyminen ja määkiminen ei ole mitään hetkellistä, vaan nämä vajakit jatkaa ja jatkaa ja jatkaa. Kaikista kovaäänisimmät inisijät ovat vaatimassa huomiota ja tylyttämässä hoitajia ilman mitään vakavia oireita. Aikuiset ihmiset. Viime yönä joku ulvoi "mä tapan itteni, mä tapan itteni". Mielessäni totesin, että hyppää siitä ikkunasta jo. 

Uskomatonta huomata miten hyvin hoitohenkilökunnan hermot pysyy viileänä. Ei onnistuisi itseltä.


t. Madratios




lauantai 18. toukokuuta 2013

Hyvä tuli

Aamulla olikin aikainen herätys, kun mulle oli unohdettu kertoa, että pääsen saliin ensimmäisenä. Ei oikein hissi taas kohonnut ja saivat useamman kerran selittää mitä täällä tapahtuu. Mä taidan olla siinä tilassa jotenkin koominen, kun mun sekoilu tuntui kovin naurattavan. Herätyksen jälkeen sain vielä vähän yli tunnin torkkua ja sehän jopa onnistui. Ei siis alkanut jännittää.

Leikkaussali alkaa tuntua jo sen verran tutulta, että usein siellä vaivaava vapinakin loisti poissaolollaan. Pöydälle siirryttyäni kysyttiin, että olenko koskaan saanut selkäydinpuudutusta. En muuten ollut, joten jotain uutta sentään oli luvassa. Mies kyljelleen, pintapuudutus ja sitten varsinainen puudutuspiikki ytimeen. Ensimmäinen tuikkaus ei onnistunut, kun pintapuudutus ei tainnut vielä vaikuttaa ja väistin neulan. Mulle kävi sitä samaa selkää tatuoidessa jatkuvasti. Jotenkin se kutitti ja vaistomaisesti karkasin. Asennon korjaus ja uusi yritys, joka onnistui. Ja jos joku ei ole vastaavassa tilanteessa ollut ja joutuu, niin toiminpide on helppo. Ei nippaa verikokeenkaan vertaa.

Nopeasti alkoi alakroppa puutumaan ja vähän ahdistavalta tuntui se, että ei pystynyt jalkojaan liikuttelemaan, eikä tuntenut nivusiaan. Puudutus oli käytännössä täydellinen kylkiluista alaspäin. Sen jälkeen suoritetiin vielä kylmä/kuuma testejä ja oli aika mielenkiintoista, että kosketuksen sinällään tunsi, mutta ei kylmää tai kuumaa.

Ennen kuin huomasinkaan minulle kerrottiin, että leikkaus on jo käynnissä ja jalka avattu. Kuulin kuinka luunpäitä ensin hiottiin hiomakoneella, jonka jälkeen asennettavaa levyä soviteltiin paikalleen. Lopulta alkoi kuulua poran ääntä, jolloin tiesin ruuveja asennettavan.

Homma oli ohi tunnissa ja yllätys oli melkoinen, kun suojat poistettiin. Olin koko ajan luullut, että jalka olisi koukussa, mutta siellähän se oli ojennettuna. Todella friikki fiilis nähdä, kun jalkaa asetellaan ja itse ei tunne mitään. Noin tunti leikkauksesta leikattua jalkaa sai jo vähän liikuteltua. Tuo toinen jalka alkoi toimia paljon nopeammin, mutta leikattuun jalkaan ei tunto vieläkään ole täysin palautunut. Pikkuhiljaa se kuitenkin näyttää palautuvan ja leikkaushaavaakin alkoi jo hieman aristaa, joten otin vähän droppeja, ettei ala liiaksi kivistellä.

Iltapäivällä jalkaan aletaan duunailemaan irroitettavaa kipsiä ja jos mitään ihmeellistä ei tule, niin huomenna varmaankin pääsen himaan. Mut sijoitettiin nyt omaan huoneeseen infektioriskin takia. Tuota leikkaushaavaa seuraillaan vähän tarkempaan, ettei tosiaan pääsisi tulehtumaan. Aavistuksen kohonnut riski mulla siihen siis on, mutta ei ne mun veriarvot niin huonot olleet, että se mitenkään merkittävästi normaalia ihmistä korkeampi olisi.

Pakko vielä mainita, että tänään paukkui myös ennätyksiä. Neutrofiiliennätykset siis. Eilen piikitin zarziota, kun neutrofiilit olivat arvossa 1 ja niitä hieman haluttiin nostaa. Kyllähän ne tosiaan nousi - 27 kertaiseksi. 27 oli siis tämänpäiväiset neutroofilit, joka on mun henkilökohtainen ennätys. Sitä lappua kävi muuten useampikin ihminen ihmettelemässä.

Loppuun vielä kuva käsityöläisen taidonnäytteestä. Luulisi pysyvän luunpäät paikallaan.




t. Madratios


perjantai 17. toukokuuta 2013

Odottelua

Töölön sairaala on mielenkiintoinen mesta. Kaikenlaisia ääniä kiljuvista mummoista aina sekoileviin kärrättäviin kuulee / näkee ja tyhjä huonekin täyttyi yön aikana kaikenmoisista tapaturmailijoista. Se myös tarkoittaa sitä, että tällaisten "ei kiireellisten" tapausten hoitaminen on haasteellista. Käytännössä kun leikkaussaliin kaikki kiilaa ohitse.

Täälläpä sitä siis aamusta asti on odoteltu tietoa leikkausajasta ja nyt tulikin tieto, että leikkaus siirtyi huomiselle. Tosin nyt se sitten on myös varma, koska huomiselle on varattu erillinen leikkaussali jonon purkamiseen. Sieltä ei siis aivot lytyssä olevat potilaat puske mun ohi.

Kyllä tuota jalkaa vaan jomottaa. Vähän helpotti, kun kipulääkkeissä siirryttiin opiaatteihin, mutta silti. Tuntuu, kun tulisi tuo luunpää ihosta läpi, vaikka ei se oikeasti ole lähelläkään. Jomottava, jatkuva kohtalainen terävä kipu on luonnehdintani.

Ihme perseilyä nuo veriarvotkin harrastaa. Eilen neutrofiilit ja leukosyytit oli viitearvoissa ja tänään sitten neutrofiilit oli tasan yksi. En käsitä miten se arvo voi seilaa noin paljon päivätasolla. Ei tuo yksi leikkauksen kannalta onneksi katastrofi ole ja saahan sitä vielä zarziolla buustattua. Tähän on pakko sanoa, että kyllä nää muut lekurit on melkoisen ulapalla näistä syöpätouhuista :) Sellaista arpomista meinaa välillä olla, mutta onneksi uskoivat nyt sen verran, että konsultoivat mun omaa osastoa, eivätkä keskenään arvo, että tungetaanko zarzio silmämunaan vai vatsamakkaraan. Karrikointia luonnollisesti. Mukavaa porukkaa täälläkin on ollut.

Nyt on myös vähän ristiriitaiset fiilikset. Se nimittäin on todennäköisesti niin, että mun viimeinen sytostaattisykli jätetään sen tuomien leikkaustulokseen vaikuttavien riskien takia antamatta. Tavallaan siitä tuli ihan mieletön fiilis ja tavallaan epävarmuus. Eihän noita myrkkyjä kukaan halua, mutta varmuuden hakeminen taudin kukistamisessa taas tilkitsee ainakin päätä, jos ei muuta.

Luotan kyllä hoitaviin lääkäreihin ja ymmärrän faktat. Mun kasvain reagoi poikkeuksellisen nopeasti ja olen saanut tänne asti täydet laidalliset myrkkyjä. On kuulemma tilastollisesti hankala sanoa, mikä on tuon viimeisen 13. syklin vaikutus kokonaisuuteen. Oli miten oli, tällä tietoa se oli sytojen osalta tässä ja sillekään en jälleen mitään voi, joten otetaan sekin hyvänä uutisena. Faija tulee käymään moikkaamassa ja juhlan kunniaksi tilasin pussillisen Dumleja.


t. Madratios


torstai 16. toukokuuta 2013

Puukkoa pohkeeseen

Ettei tämä poteminen kaikkine vivahteinen kävisi edes päivän ajaksi liian tylsäksi, niin kävin tänään jalan kontrollissa. Ensin kuvaukset, sitten pari tuntia odottelua lääkärille ja tyly tuomio: pitää leikata. Eihän siellä luut vastakkain enää olleet ja siitä tuo kieltämättä välillä melko kovakin jalassa ollut kipukin johtui.

Sitten alkoi arpominen, että voidaanko sitä oikeasti leikata ja milloin. Kerroin lääkärille tilanteeni, kaksi päivää vanhat veriarvot ja vinkkasin ottamaan epikriisin esiin, jossa oli hoitavan lääkärini lausunto mahdolliseen leikkaukseen liittyen. Ja kun uudet, tänään otetut labrat näytti ihme ja kumma kriittisten arvojen osalta olevan viitearvoissa, niin ukko sisään osastolle. Suoraan lääkärinkäynniltä.

Nykyinen kipsi vedettiin pois, laitettiin lasta tilalle ja nyt venailen täällä Töölössä leikkausta, joka on johonkin aikaan huomenna. Ruuvia ja levyä on siis luvassa. Pohjeluu on kokonaan poikki, jota en jostain syystä ollut itse edes ymmärtänyt. Luulin, että se on vain murtunut osittain, kun kuvia en viikko sitten itse edes nähnyt.

Joo. Mikäs tässä taas sairaalakuteissa makoillessa. En oikein osaa sanoa vituttaako vai ei. Tietyllä tavalla olo on huojentunut, koska ruuvaaminen käytännössä mahdollistaa nilkan entiselleen palautumisen, mutta toisaalta aina leikkaukseen kuitenkin tiettyjä riskejä liittyy. Niitä en tosin terveenä ollessa ole koskaan edes ajatellut, mutta nyt en tiedä, että miten tuo pääkoppa vielä venyisi, jos jotain komplikaatioita sattuisi tulemaan. Enpä minä niillekään mitään mahda, tai näköjään millekään muullekaan, joten käännän aivot off-moodiin ja olen ajattelematta koko asiaa.

Kyllä mä tykkään, että on ohjelmaa, mutta nyt sais kyllä mennä vähän rauhallisemmin hetken aikaa.


t. Madratios





tiistai 14. toukokuuta 2013

Allergiaa

En käsittääkseni ole juurikaan millekään allerginen, mutta nyt on kyllä jostain syystä vähän tukala olo. Kävin tänään labroissakin varmistamassa arvot, kun keuhkot hieman rohisee ja räkää tulee. Olotila on nyt muutaman päivää päällä ollut, mutta labrat oli kuitenkin ihan hyvät. Ei siis mitään infektiota ainakaan näyttäisi päällä olevan. Lämpötila tosin heilui siellä 37.0 - 37.6 arvoissa useamman päivää, mutta kun ei tuon ylemmäs noussut, niin en asiaan sen kummemmin silloin reagoinut.

Jalka tosin jatkaa ajoittaista kipuiluaan ja aina välistä alkaa jomottelemaan. Kipsi on mallia edestä halkaistu ja voihan olla, että minun noita tiukkuutta sääteleviä säätöhihnoja pitäisi vähän adjustaa, mutta ei ole tullut niihin kuitenkaan koskettua. On vähän sellainen fiilis, että en osaa. Pitäisikö niitä sitten kiristää vai aukoa? Ohje oli, että jos turpoaa, niin hihnoja pitäisi löysyttää ja vastaavasti kipsin tuntuessa löysältä, niitä pitäisi kiristää. En mä oikeasti osaa sanoa, että turpoileeko se vai mitä. Kipeä se välillä on.

Torstaina tuon jalan suhteen kontrolli jo kuitenkin on, joten saa kirurgi sitten kiristellä tai löysäillä, miten parhaaksi näkee.

Perjantaina taas ollaan lääkärin luona syöpäklinikalla. Silloin suunnitellaan sädehoitoa.


t. Madratios

lauantai 11. toukokuuta 2013

Luukipuja

Huh. Olipahan taas yö. En tiedä montako litraa tuli hikoiltua, mutta monta. Aamulla herätessä oli huono olo, joka on tässä pikkuhiljaa korjaantunut. Yön aikana kului 160mg oxynormia, joten ennätykset paukkui huolella. Se on yli puoli paketillista lääkkeitä. Melkoinen määrän nousu, kun viimeksi meni 60mg. Nuppi oli kyllä erittäin sekaisin ja olo epämiellyttävä, vaikka kipuun tehosikin.

Vielä olisi ollut 2 päivää zarziota jäljellä, mutta oli pakko ottaa yhteyttä osastolle ja tiedustella päivystävän lääkärin mielipidettä jatkosta. Hän oli sitä mieltä, että lopetan piikitykset tällä erää taas tähän. Eiliset labrat kuitenkin olivat tuloksiltaan ihan hyvät, joten eiköhän tuo infektion riski ole tarpeeksi pieni.

Juuri sain uuden reseptin noille oxynormeile ja jos viimeinen hoito toteutuu ja sen jälkeen pitää piikittää, niin joudun vielä yhden paketin noita hakemaan. Ei tunnu kauhean kivalta ajatukselta, koska tuollaisilla annoksilla noista ei ainakaan mikään hyvä olo tule.


t. Madratios

perjantai 10. toukokuuta 2013

Anger management

Onneksi ei ole tarvinnut mitata verenpainetta näiden parin päivän aikana. Se ehkä saattaisi olla vähän koholla. "Raivo factor" meinaa siis hetkittäin ottaa hieman nousua, kun tuntuu niin avuttomalta tämä keppien kanssa eläminen.

Eilinen suihkuseikkailu oli ensimmäinen, joka katkaisi kamelin selän. Jalalle ei saa varata, se on kipeä, eikä kipsi saa kastua. Niinpä suihkuun meneminen on suoritus, jossa ensin jollain istuimella istuen (tässä tapauksessa keittiön tuoli) riisutaan vaatteet. Sen jälkeen tietysti olet unohtanut jätesäkin ja maalarinteipin (joilla kipsi eristetään vedestä) toiseen huoneeseen, jonne kinkkaat ne hakemaan. Kaikkia kun ei saa kannettua kerralla, niin vaatteet unohtuu keittöön.

Sohvalla alasti istuen tungetaan jalka jätesäkkiin ja teipataan tiiviiksi. Sen jälkeen suihkuun, jossa yhdellä jalalla taiteillen akrobaattinen peseytyminen - mallia erittäin nopea. Jätesäkin sauma kun ei saa vuotaa, ettei kipsi mene piloille. Sen jälkeen pompitaan pyyhkeelle, liukastutaan märällä lattialla tottakai ja tarrataan suihkuseinästä, joka pelastaa katastrofilta. Kaiken tämän aikana kipsi on tietysti kolahtanut jokaiseen mahdolliseen kulmaan.

Eli melkoista sompailua on. Kerkesin jo hetken miettiä, että haiskoot pallit sitten kuusi viikkoa, minä en välitä. Kunhan ei tarvi liikkua. Nöyrtymäänhän sitä tietenkin taas joutuu ja yritän käyttää aivojakin niin, että saisin tämän logistiikan toimimaan edes jotenkin. Minkä tahansa esineen kantaminen kun on niin pirun hankalaa, niin sen takia tuota logistiikkaa joutuu miettimään.

Mieli onneksi hieman kirkastui, kun soittelin osastolle verikokeiden tuloksia ja vastauksista päätellen taisi sattua lääkäri puhelimeen. Kyseli sitten, että murtuiko jalka ja kun kerroin mitä tapahtui, niin sieltä tuli useampiakin vaihtoehtoja. Hoidot ovat minun kohdalla toimineet niin hyvin, että viimeinen hoito ei välttämättä ole pakollinen tai se voidaan tarvittaessa antaa kevennetysti niin, että jos leikkaus on jalan kannalta hyvä vaihtoehto, niin se voidaan kyllä ensi viikolla tehdä.

Siispä soittelen maanantaina Töölöön ja kerron tästä vaihtoehdosta heille, niin saavat sitten suunnitella hoitolinjan. Leikkauksen hyödyllisyys varmastikin riippuu ensi viikon kontrollikuvista, josta varmasti selviää onko luu pysynyt oikealla paikallaan ja lähtökohtaisesti luutumassa niin, että nilkka olisi jatkossakin urheilukelpoinen. Nyt valitulla hoitolinjalla kun on olemassa riski, että nilkka jää hieman löysäksi.

Syövästä paraneminen on tietysti kokonaisuuden kannalta tärkein, mutta jos hoitava lääkäri on tuota mieltä, niin tottakai mä sen Töölöön tuon tiedoksi, niin pystyvät sitten kirurgit miettimään mikä on järkevintä. Viimeksi kirurgi sanoi, että ei ole mitenkään mahdotonta muuttaa hoitolinjaa vielä viikonkin päästä tapaturmasta.

Ei sillä, että leikkausta millään muotoa haluaisin. On niistäkin sen verran kokemusta, että haavakipu yhdistettynä titaanivahvistettuun luuhun millään muotoa houkuttelisi. Se on kyllä pirun kipeä useamman viikkoa, kun on luuhun vähän ruuvia porailtu. Kyllä sen kuitenkin on valmis kärsimään, jos se parantaa mahdollisuutta entisenlaiseen nilkkaan, ja jos se ei tätä syövän hoitoa kokonaisuutena vaaranna.


t. Madratios