sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Ihan pöllyissä

Ei mennyt prätkä kaupaksi. Oli kaveri vähän väärässä paikassa ostelemassa, kun vanhan prätkän olisi pitänyt olla uusi ja vielä ilmainenkin. Toivottelin hyvää päivänjatkoa ja kävin vetämässä mopolla pienen lenkin! Ei ollut mikään lämmin keli ajella, mutta onpahan kausi korkattu.

Työntelin siinä lenkin jälkeen mopotinta talliin ja se horjahti hieman niin, että jouduin tuolla oikealla kädellä ottamaan sitä vastaan. Ja kylläpä sillä hetkellä vihlaisi oikein kunnolla tuosta oikean rintalihaksen kohdalta. Siitä, missä laskimoportti on. Kosketusarka se ei onneksi ole, mutta esimerkiksi ovea avatessa kieltämättä kipuilee. Ihan kuin olisi venähtänyt. Toisaalta, eipä noita lihaksia ole juurikaan seitsemään kuukauteen tullut käyteltyä, että en sinänsä ihmettele. Mitään mustelmaakaan ei tullut, joten tuskin sieltä mitkään portin kiinnikkeetkään ratkesivat. Hope so.

Luukivut tulivat sitten kuitenkin viime yönä joskus kahden aikaan. Tosin onneksi ei pahaksi äityneet ja otin heti niiden ilmaannuttua 10mg oxynormia, joka tällä kertaa potkikin ihan okei. Olin jopa hieman pöllyissä vaikutuksestaan ja kaikenlaisia sekavia valveunia tuli nähtyä. Vaikka kivut olivatkin tällä kertaa ihan siedettävät ja lääkkeetkin jeesasi, niin silti se sen verran "pumppaili", että unta ei ennen aamua saanut.  Vähiin jäi siis yöunet.

Yritänpä siis tänä yönä nukkua hieman paremmin.


t. Madratios


lauantai 30. maaliskuuta 2013

After hoito ok

Pikku pikku yöpäivittelyt.

Viisi piikkiä takana ja ei ainakaan vielä mitään isompaa kipuilua ole ilmaantunut. Aavistuksen tuossa rintalastassa painetta tuntuu ja viidennestä piikistä onkin nyt se 12h. Toivottavasti ei pahene, koska kahdentoista tunnin päästä pitäisi olla näyttämässä prätkää ostajalle.

Verikokeiden tulokset olivat leukosyyttien ja neutrofiilien osalta yllätys - viitearvoissa. Kerrankin. Trombosyytit taas, eli verihiutaleet, olivat tulleet lauantaista melkoista rytinää alas lauantain arvosta 190 arvoon 104. Jäi tosin seurantaan, kun ei mitään oireita ole. Viitearvon alaraja taitaa olla 150. Kaikki muut arvot olivat viitearvojen sisällä.

Trombosyytit osallistuvat siis veren hyytymistapahtumaan ja alhaisilla arvoilla voi tulla verenvuotoja ja mustelmia. Alimmillaan ne on mulla olleet helmikuussa, jolloin lukema näytti 69. Silloinkaan verihiutaleita ei suoneen tiputeltu, joten ei tuo itseäni huoleta, vaikka osastoa tuntui vähän mietityttävän. Seuraavat varmasti tuota lyhyen aikavälin trendiä, josta mietintä lienee johtunut.

Piikkejä näkyi olevan laitettu taas viidelle päivälle, kuten normaalistikin, joten huomenna ei enää tuikkailla. Seuraavat pari-kolme päivää on siis isompi riski kalastella joku infektio, kun leukosyytit erittäin todennäköisesti jälleen sukeltaa.


t. Madratios


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Steaks in da house

Poistin kaupasta härän sisäpaistia, kun oli huipputarjouksessa 12,90€/kg. Mä olen maailman surkein lihanleikkaaja ja ostin sen takia, kun kerrankin löytyi sellainen pala, josta jopa minä saan pihvit leikeltyä. Teoriassa se on niin yksinkertaista, mutta aina kun mä alan leikkaamaan niin tuntuu, että tähän pitäis olla ammattitutkinto. Aina kuitenkin jonkinmoiset steikit on saanut väänneltyä, joten eiköhän huomennakin. Aamulla marinoitumaan, niin tulee makiaa!

Joutuu aina vähän skarppaamaan, kun noille normaaleille ihmisille tulee näitä lomia, kuten nyt lähestyvä pääsiäisvapaa. Sovittiin frendin kanssa tapaamista perjantaille ja ihmettelin vähän miten se iltapäivällä pääsee istuksimaan, mutta eihän silloin duunissa olla. Näin sitä tällain yhteiskunnan elättinä kartalta tippuu.

Olohan tässä on taas ollut ihan okei. Jotenkin hämäävän normaali fiilis on ollut. Vähän jo odotellut, että mistä se piano tippuu niskaan. Toivottavasti nämä loputkin setit menis toipuessa tällä tavalla, vaikka eihän noista infektioista ja piikityskivuista vielä tiedä. Huomiselle oli taas aikataulutettu verikokeet, niin sitten on taas tiettyjen arvojen suhteen vähän viisaampi.

Vähän jännittää tuo perjantai, kun se on taas se pahamaineinen viides piikityspäivä. Mä niin toivon, että ei tulis mitään, kun ei oikein ole aseita sen kanssa kamppailuun ja ambulanssin tilaaminen on jotenkin niin masentavaa jo ajatustasollakin. Mut eihän me niistä etukäteen tietty murehdita.

On tullut aika-ajoin oltua enemmän ja vähemmän aktiivinen tuolla netin erilaisilla harrasteisiin liittyvillä foorumeilla, yleensä siis prätkä, ja heitin sinne erään keskustelun lomaan maininnan, että saattaisin olla omaani myymässä. Sieltä tulikin viime hoidon aikaan yhteydenottoa, että joku herrasmies olisi sitä tulossa viikonloppuna ostelemaan. Voi siis olla, että menee ihan vahingossa kaupaksi.

Tämä päivä onkin mennyt nettimotoa selaillessa, että ostaisiko sitä jotain tilalle vai ei. Välillä puhuu järki, välillä tunne. Järki tietysti sanoo, että ei sinne kannata rahojaan laittaa ja fiilikset tottakai ihan toista. Vähän tuo katuajelu kieltämättä kilvanajon jälkeen laimealta on tuntunut, mutta kyllä noiden moottoripyörien kanssa on pakko jotenkin tekemisissä olla. Jostain syystä ne vain kiinnostaa niin paljon. Ja onhan niitä jokunen tuolla tallissa kerennyt jo ollakin.

Toisaalta luulisi minun jo oppineen, että helvetitäkö sitä mitään jarruttelemaan, säästelemään ja eläkettä odottelemaan. Jos tuntuu siltä, niin antaa mennä vaan. Muutenhan sitä voi joku päivä vaikka kuulla saaneensa syövän ;)


t. Madratios




maanantai 25. maaliskuuta 2013

Sytostaattikrapula

Väsymys ja riutunut olo. Se ehkä kuvastaa parhaiten sitä fiilistä, kun sytostaattitiputuksesta lähtee kotiin. Tuntuu, että jonnekin syvemmälle koskee, vaikkei se mitään varsinaista kipua olekaan. Sitä ei voi paikallistaa mihinkään. Tuntuu, että kroppa kaikkineen on jotenkin arka. Liikkeet on hitaita ja silmissä kaikki näyttää hidastetulta. Suussa maistuu oudolle.

Tällaisin fiiliksi toikkaroin klinikan ovista viime yönä, kun neljän päivän rutistus oli vihdoin takana. Viimeinen päivä oli viihtymisen kannalta jälleen yhtä tuskaa. Tuntui, että siinä punkassa ei enää mitenkään päin jaksaisi virua.

Tiputus oli myöhässä kuutisen tuntia, kun kerrosta ylemmäksi siirto ja sen mukanaan tuomat varovaisemmat hoitsut eivät uskaltaneet laittaa hönkää koneisiin. Yritin vähän väliä tarkastella, ollaanko aikataulussa, mutta en saanut pidettyä itseäni kartalla koko tiputusaikaa. "Ollaan, ollaan" oli vastaus jokainen kerta. Sinällään sama, mutta kivempi se olisi ollut lähteä kotiin kuudelta, kuin puoliltaöin.

Tämä päivä starttasikin aamuvirkun tavoin siinä jossain klo. 13 maissa, kun tuolta punkasta vihdoin ylös kömmin. Olin kylläkin käynyt vetämässä aamulla pienehkön aamupalan, koska nälkä kurni sairaalakeikan jälkeen. En siis varsinaisesti ollut syönyt mitään torstain jälkeen, joten ei sinänsä ihmekään, että vähän huikoi. Onneksi meni perinteiset rahkat ja ananakset alas, niin sai jatkaa uniaan.

Muutenkin nyt on paljon parempi olo, kuin viime keikan jälkeen. Vaikka tuolla suussa se ainainen outo sytostaattikalvo vielä onkin, niin silti safkaa olen saanut kauhottua naamariin. Se onkin tarpeen, kun paino on siellä 80kg tietämissä. Ei ole miehestä paljoa siis jäljellä. 

Koiratkin tuli jo lenkiteltyä ja kun kerran kevään rapakelit kerran ovat tulleet, niin vienpä huomenissa tuon isomman koiran trimmiin. 


t. Madratios


torstai 21. maaliskuuta 2013

Round 10

Astu sisään elämäsi synkimpään loukkoon: syöpäklinikalle! No ei kai sentään. Onhan täällä kuitenkin aika timmit seinämaalaukset. Kukkuloita ja puskia on joka huoneen seinällä. Ovat jopa maalattu sänkypeiton väreihin sopivalla myrkynvihreällä. Ja joku yleinen viihtyisyysprojektikin on 2006 ajettu läpi, jossa oikein sisustusarkkitehtejä ollut mukana tukemassa. Toivottavasti eivät kuitenkaan referenssinään käytä, koska en ainakaan itse palkkaisi tämän sisustuksen suunnitellutta henkilöä edes siwan kassalle.

Ehkä ärsyttävin juttu on tuo osaston päiväaula, jonne on kyllä ansiokkaasti hommattu useita perseen lepuuttimia, mutta ne on vain kaikki istumakelvottomia. Kivikovat sohvat ja pehmustamattomat penkit. Ei siellä hirveämmin siis ole tullut aikaa vietettyä, kun sänky on ainoa pehmeä elementti koko talossa. Ja jos hanurin tietämillä joskus jotain pehmustetta on ollutkin, niin nyt yli 10kg kevyempänä ei todellakaan löydy pehmusteita omasta takaa.

Onneksi kuitenkin tällä kertaa makoilen täällä omassa yksiössä. Täällä mieli lepää, omassa rauhassa. Tosin tätä ratkiriemukasta iloa kestää vain huomiseen, koska osasto menee pääsiäiseksi kiinni ja minut + muut sijoitetaan huomenna kerrosta ylemmäksi. Onko nyt jo pääsiäinen? Kyllä sitä on kujalla. Vähän harmittaa, että unohdin ottaa virvontavehkeet mukaan.

Sinälläänhän se on ihan sama, vaikka makoilisi tuolla käytävällä, mutta yläkerran osastolla on vain yksi miesten wc. Ette usko sitä kuumotuksen tunnetta, kun pakki jumissa on yrittänyt 20min tikistää ja kuulee sen jonon kerääntymisen oven taakse. Siinä se miehen paineensietokyky vasta mitataan.

Sain lääkärikeskustelun jälkeen käsityksen, että oxynormit ovat parasta, mitä lääketiede luukipuihin tuntee. Pienehkö kylmä hiki alkoi hiipiä päälle, kun tuon sain kuulla. Voin kuulemma yrittää ottaa 20mg annosta, mutta itse uskon, että tuo vain pienentää pupilleja entisestään, eikä auta itse kipuun. Toisaalta, jos kuupan saisi tarpeeksi sekaisin, niin voisihan sitä kipua sitä kautta sietää paremmin? Tosin siihen voisi olla parempiakin aineita, kuin oxynorm...

Onneksi kuitenkin, ennen kuin noista tarvitsee murehtia, lojun täällä taas sen nelisen päivää. Se olisi siis tismalleen sama setti, kuin viimeksi ja siellä ne ensimmäiset sytot jo suoneen valuu. Ja jos tämä menee kuten viimeksi, niin nukahdan huomenna ja herään sunnuntaina. 


t. Madratios





keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Saunapäänsärky

Nyt taas muistin, miksi ei pahemmin ole tullut saunottua. Siitä nimittäin tulee usein kova päänsärky. Eihän mulla tietenkään siellä Turussa mitään särkylääkkeitä mukana ollut, joten sellaisen nappailu jäi kotihommiksi. Siinä vaiheessa kuitenkin oli jo niin mojova jumputus päällä, että kun tunnissa ei Panadol tilannetta korjannut, niin turvauduin vahvempiin.

Mä en tajua noita mun päänsärkyjä, jotka on sieltä teini-iästä aika-ajoin vaivanneet. Jostain syystä ilmaantuessaan ja ilman nopeaa lääkitystä se kestää vähintään sen kuusi tuntia ja päättyy usein oksentamiseen. Nytkin oli lähellä, mutta nuo stydimmät dropit onneksi auttoivat. Päänsäryt ovat toki määrällisesti vähentyneet sen jälkeen, kun noita hammassuojia öisin aloin käyttämään ja en ole saanut mässäiltyä hampaita ja leukoja jumiin. Yöpurenta selkeästi siis toimii triggerinä ja sen poiskitkeminen on helpottanut paljon. Siltikin on vielä tuo sauna ja hapoille vedetty treeni, joka usein päänsäryn laukaisee. Onneksi kuitenkin hoitojen aikana on saanut tähän saakka olla ilman jumputuksia.

Jälkikäteen mietin, että enhän mä tosiaan edes muistanut keneltäkään varmistaa, että saiko tuon laskimoportin kanssa saunaan ylipäätään mennä. Muistan kyllä lukeneeni leikkauslapuista, että vuorokausi ompeleiden poiston jälkeen tällainen mahdollista olisi. Ehkä mä muistan oikein.

Ja oli muuten ihan kivaa käydä pitkästä aikaa ihan jopa toisella paikkakunnalla! Onneksi oli frendi ajelemassa, koska vaikka hyvä olo näennäisesti onkin, ei tuo väsymyksen hallinta ole millään muotoa terveen tasolla. Aikaisemmin väsyneenäkin saattoi ajella tahdon voimalla, mutta nyt ei kyllä olisi mitään jakoa pysyä hereillä. Oltiin kuitenkin takaisin Helsingissä joskus kolmen aikaan yöllä, joten jos itse olisi ratissa ollut, niin hotellihommiksi olisi mennyt.

Syöpähommelit taas jatkuu huomenna, ja nehän tässä on meinanneet jo tyystin unohtuakin, kun on ollut niin hyvä olo. Sen takia on täälläkin on ollut hiljaista, kun ei ole oikein ollut mitään kerrottavaa. Normaalia arkielämää selvittelyineen. Tällä hetkellä selvittelen, miksi ihmeessä tämä uusi kämpää kuluttaa entiseen verrattuna tuplasti sähköä! Identtiset, samassa rakennuksessa sijaitsevat asunnot, joilla kokoeroa on kymmenen neliötä. Käsittämätöntä ja niin turhauttavaa selvitellä tällaisia turhakkeita.

Eli huomenissa starttaa rundi kymmenen. Vähän siellä taas leukkarit pygi vastaan, mutta kyllä mä kuulemma hoidon saan. Jollain kierolla tavalla sitä on jo odottanutkin, kun haluaisi, että nämä loput hoidot saisi mahdollisimman nopeasti alta pois.


t. Madratios

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Baarissa

Eilinen iltahan meni sitten vanhojen yhtiökumppaneiden kanssa maailmaa parantaessa. Ihan jopa pilkkuun asti! Olo on kieltämättä ollut likimain sitä, mitä se nyt parhaimmillaan voi olla, joten voimia riittää lähestulkoon terveen ihmisen tavoin. Sen siivittämänä tuli käytyä nauttimassa eilen kansanomaisessa kuppilassa pippuripihvi ja päälle istuttiin iltaa paikallisessa. Tokikin alkoholittomalla linjalla olin. Tosin muilla taisi lipsahtaa vähän humalan puolelle... Noh, kerrankos sitä.



Ja vinkkinä vielä syöpäpotilaan katu-uskottavaan olemukseen baarissa olkoon Krombacher alkoholiton olut. Nam!

Juhliminen jatkuu muomenna, kun mennään Turkuun juhlistamaan frendin synttäreitä ja tupareita. On se yhtä juhlimista tämä sairastaminen.

Näin sivuhuomautuksena huomasin tuossa hiljattain, että ei ole rajoittunut tämä karvanlähtö ihan vaan strategisille alueille. Mun ylpeyden aiheet, rannekarvat, on myös hilpaisseet muille maille. Samoin säärikarvat on harventuneet aika lailla. Mitäs sitä sitten jäljelle jääkään - eipä oikeastaan mitään :) Että kyllä ne syöpäoppaat kusettaa, kun puhuu pelkästä fledasta...


t. Madratios


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Verikokeet

Olipas paljon porukkaa verikokeissa tänään. Yleensä, kun olen mennyt sinne aamuruuhkien jälkeen, niin on vain pari hassua ihmistä jonossa. Tänään oli kuitenkin massoittain. Vuoronumeroita jakava konekin oli vielä rikki. Noh, kerkesi ainakin vetää kahviossa aamupalan, kun tapani mukaan torkutin viime tinkaan ja vedin herättyäni vain kuteet niskaan, ja hyppäsin bussiin.

Arvot oli ihan okei. Mitä nyt neutrofiilit taas 0,24, mutta leukkarit sentään oli yli kahden. Hienostihan noilla pärjää, kun ei mitään kuumeoireita ole ollut. Hemoglobiinin ja trombosyyttien kanssa ei onneksi ole vielä tarvinnut kertaakaan kamppailla, vaan ne olivat vieläkin hyvissä kantimissa.

Katselin tänään taas vähän työpaikkoja ja löytyikin ihan mielenkiintoinen pesti. Laittelin ihan viestiäkin, että miten pahasti vaikuttaisi valituksi tulemisen todennäköisyyteen, jos voisi aloittaa vasta elokuussa. Kuulemma se vähän valintaa vaikeuttaisi, mutta ei välttämättä sulkisi täysin pois. Ehkä kuitenkin jätän vielä tässä vaiheessa hakematta, kun varmastikin reaalielämässä aika epätodennäköistä valinnan kohteeksi tuleminen tällä naamalla kesken hoitojen olisi. Ehkä loogisempaa hakea sitten, kun hoidot oikeasti ohi ovat.

Duunailen kuitenkin sen verran, että hahmottelen kuvitteellisen hakemuksen ko. Paikkaan. Toivottavasti jotain yhtä mielenkiintoista on sitten elokuussakin tarjolla. Ihan peruspestit ei välttämättä innosta, jos ei sitten olla rahallisesti selkä seinää vasten.


t. Madratios

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Prätkähommia ja Oxynormeja

Tänään kävin ensimmäistä kertaa hoitojen aikana tallilla. Siellä odotti osittain ennen hoitojen alkamista purkamani prätkä. Se on sellainen kisaviritetty katulaillinen supermoto, jos se nyt jotain jollekin sanoo. Äärimmäisen epäkäytännöllinen huoltovälin suhteen ja tuottamaa mekkalaansa ajatellen kovinkin epäkorrekti. Vastapainoksi tokikin mielettömän hauska vekotin.

Ei kuitenkaan prioriteettilistalla kovinkaan korkealla ole ollut, mutta tänään kävin sen vihdoin kasailemassa. Testasin vielä, että toimiikin ja kyllä noista moottorivehkeiden murinoista vaan hymy korville nousee. Ikuinen lapsi olen mä. 

Olen tässä taustalla miettinyt, että möisikö sen vai mitä sen kanssa tekisi. Pientä vikaa siinä on ollut ja melukin alkoi viime kesänä virkavaltaa vähän liiaksi kanssa kiinnostamaan, joiden takia se purettuna olikin. Olin vähän ajatellut, että taitaa väkisinkin ensi kesän ajelut vähiin jäädä, mutta toisaalta voisihan sitä vaikka sädehoitoihin sillä päräyttää nyt, kun se kerran tuntuu toimivan ja meluakin on muutostöiden jälkeen saatu pienennettyä. Ei kai nyt mikään estä syöpäpotilaana prätkällä ajamista? Voisi saada sakkojakin anteeksi, kun ottaa kypärän pois päästä ja heittäytyy säälittäväksi.

Touhuilu olikin sopivaa vastapainoa painajaismaiselle viime yölle. Se oli se perinteinen viides valkosolujen kasvutekijäpiikki ja siitä kaksitoista tuntia alkoivat kivut. Tällä kertaa kovimpana ja pisimpään ikinä. Ja Oxynormit on sitten ihan karkkeja. Ei auta mitään. 40mg kiskoin.

Avopuoliso ehdotteli ambulanssia pariinkin kertaan, mutta kieltäydyin. Varmaanhan se vähän hurjalta näyttää, kun pakkoliikkeiden riivaamana söpertelee jotain epämääräistä. Paikallaan ei voi olla, ajatukset ei pysy kasassa ja hengitys katkeilee. Kroppakin oli kylmästä hiestä märkä.

Aamuyöllä kuudelta, jolloin tuota hauskuutta oli jo yhdeksän tuntia jatkunut, luulin oikeasti sekoavani. Pelkästä epätoivosta. Ajattelin, että eikö tää koskaan meinaa loppua. No loppui se siitä tunnin päästä, eli aamulla seitsemältä. Uudelleensyntynyt olo. Se kuvasi fiilistä.

Jotain tuolle pitää nyt keksiä, koska toista tuollaista yötä en yksinkertaisesti kestä. En suostunut ambulanssiin, koska ahdistaa selittää tuollaista epämääräistä kovaa kipua kenellekään. Jäänyt vähän sellainen fiilis, että kun sitä noin kovana ei juurikaan kukaan ole kokenut, niin uskooko ne edes mua, kun siitä kerron. Ei ole kuitenkaan luita poikki tai päätä kainalossa, niin siinä aina tulee tuo uskottavuusongelma. Varsinkin jälkikäteen kerrottaessa. Kyllä sitä varmaan siinä hoitopöydällä sätkivänä ihan uskottava on, mutta jälkikäteen tuntuu dorkalta vakuutella sitä lääkäriä kivun kovuudesta.

Ainakin jätän kaksi viimeistä piikkiä tuon episodin siivittämänä piikittämättä. Vieläkin on sellaista jälkijomotusta alaselässä.


t. Madratios




perjantai 8. maaliskuuta 2013

31 päivää

Mulle aika usein lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan toimesta on kertoltu, että tämän mun syövän hoito on rankin Suomessa annettava. Olen sen tietyllä tavalla sisäistänyt, että joo, näin varmasti on, mutta en koskaan ole ajatellut miten paljon se oikeasti onkaan. Rankin siis varmastikin heidän kielellään tarkoittaa sytostaattimääriä. Näin olen ymmärtänyt. Ja ehkä myös ajallista kestoa.

Laskin tuossa eilen, että paljonkos niitä sytostaatteja sitten tähän mennessä on oikeastaan saatukaan. Helppohan se tuosta oli todeta, että 31 päivää olen sytostaattitiputuksissa tähän mennessä ollut. Kieltämättä se tuntuu aika paljolta. Suoraan tuosta kääntäenhän se olisi 744 tuntia tiputusta, mutta totuus kaikkine vajainen vuorokausineen ja muine nesteytyksineen on jonkin verran pienempi. Jos se olisi kuitenkin vaikka 500 tuntia sytostaatteja, niin tuntuu näin jälkikäteenkin vielä aika hurjalta määrältä. Ihme, että kroppa on kestänyt.

Ja jos vielä karkeasti arvioi tulevan määrän, niin olisiko about 12 päivää jäljellä, eli vuorokausiksi käännettynä 288 tuntia. Todellisuudessa varmaan jossain 150 tunnin luokissa kuitenkin jäljellä oleva sytostaattimäärä.

Siinäpä päivän insinöörilaskelma. Karkeita arvioita, mutta edes suurusluokissa ajateltuna onhan se kieltämättä aika paljon. Eli on siellä soluja ainakin tuhottu. Toivottavasti aivoista ei ole liikaa lähtenyt, kun siellä ei tarpeeksi alunperinkään ole ollut.  

Muutenhan tässä on elämä ollut mallillaan. Olen duunaillut noita juttuja, mitä psykopaatin kanssa taannoin keskustelimme ja todennut ainakin sen, että en yhtään kiinnostavaa avoinna olevaa positiota ole onnistunut löytämään. Onhan noita toki ennenkin löytynyt ilmoitusten ulkopuolelta, töitä siis, mutta katsellaan nyt. Ainakin siis jotain olen tehnyt. Sehän se tavoite oli.

Ja hyvää naistenpäivää kaikille naisille! Omalleni ostin ruusun ja se tuolla odottelee, kun suvaitsee kotiin saapua. Kotikin on siivottu. Ja koirat lenkitetty. Kaupassakin kävin, joten tässähän ihan tarmokkaaksi on tullut heittäydyttyä.


t. Madratios


keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kallonkutistusta vol. 1

************

Disclaimer!

Following text will contain self motivational shit and for some readers, even cliche sounding material. So if you're not into that, consider skipping it ;) Text will also be quite long. Thank juu.

************

Jes! Mä sain itsestäni takaisin sitä, mitä oikeasti olen. Niin uskomatonta kuin se onkin, auttoi tämä tunnin keskustelu erittäin ammattitaitoisen psykologin kanssa aivan mielettömästi. Siinäpä alkuhehkutukset. Seuraava teksti on aika pitkä ja kuvaa omia havaintojani sessiosta, fiiliksiä ja oivalluksia.

Start.

Astelin vastaanotolle avoimin mielin. En tiennyt mitä tapaamiselta voisi odottaa tai mitä tunnissa ylipäätään on mahdollista tehdä tai saavuttaa. Olin mielessäni jäsennellyt ajatuksia edes hieman selkeämpään muotoon, mutta oletin kuitenkin suoltavani ne erittäin kaoottisena pihalle.

Sessio aloitettiinkin sopimalla yhdessä mikä olisi mielestäni hyvä tavoite tälle tunnin keskustelulle. Kerroin, että mielestäni hyvä tavoite olisi, jos voisimme session päätteksi todeta, että tästä minulle ylipäätään apua on, ja että voisimme olla yhtä mieltä siitä, onko juuri hän on oikea henkilö käymään tätä kanssani läpi. En tiedä oliko se tavoite mistään kotoisin, mutta hänelle se sopi hienosti.

Aloitin, varmaankin hyvin perinteisesti, kertomalla tilanteestani ja miksi olen tänne omasta mielestäni hakeutunut. Sain sen ulos yllättävän loogisesti ja kompaktisti. Hieman tunteet pintaan tissiposkimiehellä tulivat, mutta se sallittakoon ja hän varmasti näkee sitä paljon. En antanut sen häiritä, mutta en spiidannut kuitenkaan liikaakaan, vaan kerroin avoimesti ja rehellisesti mikä on alkanut ahdistaa.

Psykologi otti aika proaktiivisen roolin, jota olin toivonutkin, ja ohjasi keskustelua aktiivisesti eteenpäin. Olin kertonut, että menin ensimmäisen 6kk hienosti omalla tahdonvoimalla positiivisuutta uhkuen ja osin töitäkin tehden eteenpäin. Sitten taphtui jotain, joka muutti sen.

Tekemättömyys. Se oli mihin ensimmäisenä päästiin. Olin yksinkertaisesti ajautunut töiden loppumisen jälkeen siihen, että ei ole mitään tekemistä. Eihän siitä kukaan pidemmän päälle tykkää ja kivaakaan se ei ole. Siinäpä iso syy sille, miksi on alkanut tuntumaan raskaalta.

Työstin koko ajan ajatuksissani tätä koko aikajanaa, että mitä tässä on tapahtunutkaan. Olin hiljaa itsekseni samaa mieltä tästä. Se ei siis ollut psykologin päähäni asettama ajatus, vaan johdattelevien kysymysten kautta itse sanomani syy.

Nyt, kun syytä ollaan esiin saatu, niin mitä tästä eteenpäin?

Määrittelin itselleni nykyisen tilani ja annoin sille nimen. "Olemisen sietämätön haaste" - oli se mitä keksin. Nuohan ovat juuri niitä tilanteita, että keksi siinä sitten tuollainen nimi ja tuo sieltä lopulta tikistyksen lopputuleman ulos tuli. Ehkä se juurikin kuvaa tätä tilannetta.

Tästä eteenpäin keskustelua ohjasi vahvasti arkielämän täyttäminen niillä asioilla, jotka minulle mielihyvää tuottavat, ja jotka auttavat minua suunnittelemaan elämääni siitä päivästä eteenpäin, kun viimeinen sädehoito on annettu. Sen kuitenkin selkeästi tunnistin minua häiritsevän.

Seuraavaksi pitikin keksiä tälle elokuusta alkavalle elämälle nimi, jonka suurena itsemotivaattorina nimesin olevan "Positiivisten mahdollisuuksien miinakenttä". Kyllä. Juurikin se. Tuollainen minä oikeasti haluan olla, enkä mikään katkeruudessa vellova olento, jolle mikään ei ole mahdollista. Mä haluan, että mulle kaikki on mahdollista.

Miinakenttä siksi, että valintoja tehdessä sitä vain joskus astuu miinoihin. Niille ei mahda mitään, mutta niistä pitää kuitenkin nopeasti oppia ja ottaa hyöty irti. Se on mielestäni kuvaa myös elämän realismia. Rapatessa roiskuu.

Näiden tilojen välille vedettiin jana ja määritettiin, että nykytila on nolla ja täydellinen elokuinen olotila on kymppi. Arvioin, että juuri tällä hetkellä olen janalla kohdassa kaksi ja eilen vielä kohdassa 1. Tavoitteeksi laitoin olla kuukauden päästä kohdassa 6. Oikeasti mulla ei ollut hajuakaan missä kohdassa olen, mutta luulen asian olevan noin.

Päivärutiinien muutos.

Tästä eteenpäin alan siis päivittäin suunnitella elämääni tuosta elokuusta eteenpäin. Näin päästään pois tekemättömyyden tilasta. Haluanko olla yrittäjä? Haluanko mennä palkkatöihin? Haluanko vielä opiskella? Mikä minulle mielihyvää tuottaa? Mitä urheilua alan elokuussa tekemään?

Prosessoin aktiivisesti eri vaihtoehtoja ja kirjoitan niistä itselleni, sekä haen tietoa. Käytännössä siis varmastikin rupean lukemaan minua kiinnostavaa kirjallisuutta enemmän. Selailen mahdollisia työnantajia ja haen ideoita, jos minulle löytyisi vaikka jotain yritettävää. Konkretiaa.

Tällä tähdätään siihen, että en enää ole siinä moodissa, että olen vain tekemättä mitään. Silloin myös tuo vääjäämättä lähestyvä hoitojen loppuminen iskee silmille suunnittelematta ja saa aikaan oirelua siinä hetkessä. Se ei tietenkään ole hyvä asia, joten pidän erittäin paljon ajatuksesta, että tutkailen itseäni ja teen asioita jo nyt. Suunnittelen, vaikka kaikki eivät toteutuisikaan.

Muita hyviä keinoja ovat kuvitteellisten työhakemusten tekemiset, jossa hahmottelen stooriani mahdollisille työnantajilleni, sekä futuuriharjoite. Futuuriharjoitteessa kuvittelen itseni kahden vuoden päähän, muutamaan eri tilanteeseen. Voin olla palkkatöissä, voin olla yrittäjä tai vaikka opiskelija. Pääasia, että kuvittelen muutamia eri skenaarioita. Futuuriharjoitteessa tapaan psykologini kahden vuoden päässä, jolloin hän pyytää minua tavatessamme kirjoittamaan kuulumistani hänelle kirjeen. Nämä kirjeet aion kyllä kirjoittaa. Lähettää niitä ei tarvitse :)

Lisäksi hän kannusti minua suunnittelemaan sosiaalistakin elämää mahdollisimman pitkälle. Minulla on vain rajatut päivät kuukaudesta tavata ihmisiä ja sen takia nekin on hyvä suunnitella mahdollisimman hyvin etukäteen.

Miten sekuntini ja minuuttini käytän?

Vakava sairastuminen on monelle elämää mullistava kokemus, jolloin omaa elettyä elämää aletaan mittaamaan. Se voi johtaa suuriin muutoksiin elämässä tai sitten ei. Henkilöstä riippuen.

Itse olen tehnyt paljon erilaisia ratkaisuja, jotka nyt eivät varmaan radikaaleja ole, mutta kuitenkin sellaisia mitä moni ei välttämättä olisi tehnyt. Niistä olen todella onnellinen ja kävimme myös näitä läpi. Opiskella yhtä alaa ja tehdä täydellinen ammatillinen suunnanmuutos, erilaiset elämyspainotteiset harrastukset jne. Itseni siis ei tarvitse miettiä mitä olisin voinut tehdä toisin. Tai toki siellä varmasti paljon sellaistakin on, mutta tapani ei ole niitä murehtia.

Olen siis tämän pohdinnan suhteen tilanteessa, jossa koen aikaisemman elämänfilosofiani vain vahvistuneen. Elän niin kuin haluan ja teen niitä asioita, mitkä minulle mielihyvää tuottavat. En tiedä kauanko täällä vielä saan olla, joten tämä on yhä edelleen draiverini.

On kuitenkin vielä paljon asioita, joita haluan kokea ja joissa haluan kehittyä, joten ohjaan myös näitä käytettävissä olevia päiviä niiden pohtimiseen ja suunnittelemiseen.

Kirja?

Keskustelimme myös blogistani ja motivaatioistani kirjoittaa sitä. Blogille on näköjään tietty lukijakunta muodostunut, vaikka lähtökohtani kirjoittamiselle olikin pelkästään itsekäs. Purkaa asioita, havaintoja ja fiiliksiä loogisessa järjestyksessä siitä alkaen, kun nuorelle miehelle kerrotaan hänen syöpää sairastavan. Keskusteluissa asioita ei mielestäni saanut asioita tarpeeksi yksityiskohtaisesti prosessoitua ja siksi, ensimmäistä kertaa elämässäni, aloin kirjoittamaan. Olen tokikin onnellinen, jos joku jotain tukea teksteistä on saanut, tai sitten vaikka satunnaista viihdykettä.

Kirjaa minulle joku joskus ehdottikin, mutta sen silloin tyrmäsin. Kuten tyrmäsin psykologinkin ajatuksen sellaisen kirjoittamisesta. Koin, että markkinallinen kenttä syöpäkirjoille on täysi. Hän kylläkin toi tähänkin asiaan uutta näkökulmaa, jolla kieltämättä on pointtinsa ja lupasin jättää asian hautumaan. Ei tosin ole omalla prioriteettilistalla ygösenä.


Mistä olen syövälle kiitollinen?

Loppuun sain vielä työstettäväksi asian, jota olen tietoisesti vältellyt. Miten olen tämän prosessin aikana kasvanut ja voisinko jopa olla syövälle kiitollinen jostain? Siinäpä sitä mietittävää.


Olihan melkoinen romaani ja jos joku loppuun jaksoi lukea, niin propsit siitä. Tässä kuitenkin oli tämän ensimmäisen session anti ja mielestäni se oli aika huikea siihen nähden, että istuin siellä vain tunnin. Se tunti tosin tuntui todella pitkältä.



t. Madratios





tiistai 5. maaliskuuta 2013

Neljä jäljellä

Se olisi "enää" neljä sytostaattihoitoa jäljellä. Heittomerkeissä siksi, että kuitenkin se tuonne toukokuun loppupuolelle menee näiden sytohommien kanssa. Tokihan se on vähemmän, kuin yhdeksän, mutta ainakin taas tämänkertaisen setityksen jälkeen tuntuu hurjalta, että vielä joutuu neljä käymään läpi. On se sen verran iloista hommaa tuo solujen tuhoaminen :)

Täysillä annostuksilla kuitekin jatketaan ja kun kuvaustulokset olivat noin hyvät, niin seuraavat kuvat todennäköisesti otetaan vasta ennen sädehoitojaksoa. 

Muutenkin käytiin lääkärin kanssa läpi tätä loppukuviota ja kaikkineen se on todellakin vasta heinäkuun loppu, kun mun ei toivottavasti tarvitse enää jatkuvasti syöpäklinikalla ravata. Viimeinen sytostaattihoito on sunniteltu alkavaksi 23.5 ja sen jälkeen on kolmen viikon toipuminen ennen sädehoitoa ja säteitä sitten se 20 päivää. Olisko ollut annostus 40 Gy? Kysyin, että onko se paljon vai vähän, johon vastauksena muistan naureskelun, mutta en muuta. Olin jo vähän tokkurassa.

Pitkälle se siis menee. Olin jotenkin asennoitunut, että kesäkuun loppuun mennessä olisi nuo sädehommatkin hoidettu, mutta se tuo kolmen viikon breikki pidentää sen verran. Eli patti kun kasvoi elokuun alussa ja jos säteet loppuu heinäkuun lopussa, niin sehän on aika tasan vuosi syöpähommia. Sick. Ei kannata sarkoomaa kaverikseen hommata...

Kai se tässä vaiheessa on vaan vedettävä uutta pykälää silmään, alettava pukemaan rambohuivia päähän ja lausuttava jotain legendaarista. Loppuviikosta luvassa mm. Kallonkutistusta.


t. Madratios

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Yhdeksäs hoito lusittu

Honkelo olo. Aika raskas neljä päivää takana ja varsinkin tänään sai taistella huonoa oloa vastaan ihan tosissaan. Käytännössä nukuin perjantaista sunnuntaihin ja mitään en taaskaan toisesta päivästä eteenpäin alas saanut. Ne hajut, ne hajut...

Nyt vähän temestaa ja muita droppeja naamaan ja suihkun kautta yrittää saada unta päälle. Päivitellaan taas, kun on vähän "selkeämmässä" kunnossa aivot.


t. Madratios