Viikko on edennyt suhteellisen normaalien asioiden parissa. Mukaan on mahtunut hetkellisiä henkisiä romahduksia, kuin myös iloisia fiiliksiä. Vieläkään en oikein osaa tulkita miten asiaan suhtaudun. Pääasiallisesti olo tuntuu olevan turta ja aika-ajoin surullinen. Aina välistä sitä löytää jonkin mahdollisuuden siirtää ajatukset pois syövästä ja ne huomaan käyttäväni varsin tehokkaasti.
Asiasta olen yhä jutellut paljon ja kai se on minun tapani purkaa tätä koko kuviota. Itsekästä huomion hakemista, mutta varmaankin tässä tilanteessa tarpeellista. On ollut mahtavaa huomata miten paljon ystäviä minulla loppujen lopuksi onkaan, vaikka usein olen toisin ajatellut. Kiitos kaikille teille henkisestä tuesta! Sitä tänään saadun tiedon perusteella tarvitaan varmasti jatkossakin...
Ensimmäinen "oire" tuli pari päivää sitten ja tänään soitin aiheesta sairaalaankin. Hengenahdistusta on puskenut ja kaulalta vähän toinen imusolmuke turvonnut. Ilmeisesti oli vain luulotautia, koska tänään pyydettiin Meilahteen käymään ja tuota asiaa ei käsitelty ollenkaan.
Sen sijään lääkäri otti vastaan, tutki pattia ja kertoi uutiset: diagnoosi on muuttunut ja minulla ei olekaan imusolmukesyöpää. Sen sijaan minulla on pehmytkudossyöpä, eli sarkooma. Se on kuulemma huonompi juttu harvinaisuutensa takia ja mitään ennustetta ei osattu antaa. Sanottiin vain, että jos on levinnyt niin ennuste on huono.
Lääkäri oli vakavana, joka tietysti huolestutti minua melko paljon. Hoitaja oli vieressä ja yritti tsempata. Hän tulee ilmeisesti olemaan tässä hoitorumbassa mukana ja hyvä niin. Kivan oloinen vanhempi naishenkilö. Kaikesta tästä huolimatta pysyin kuitenkin ihmeen skarppina ja kirjasin asioita kiltisti ylös ja esitin kysymyksiä. Tapaamisesta lähdin verikokeisiin ja siitä kotiin selvittelemään päätä. Taas.
Jos tästä painajaisesta jotain hyvää etsii niin ainakin homma nytkähtää nopeaan tahtiin eteenpäin. Maanantaina olen jo kuvattavana etäpesäkkeiden varalta ja torstaina hoitoryhmän kokouksessa, jossa hoidoista päätetään. Leikkaus on kuulemma väistämätön ja pitää suorittaa kiirellisesti. Samoin muut hoidot pitää aloittaa mahdollisimman pian.
Tarkoittaa siis, että nyt tällä kaikella on sentään aikataulu. Se toki myös toisaalta konkretisoi koko homman ja pelko hiipii esiin. Voin myöntää, että pelottaa ihan aivan tolkuttomasti. Naamani tullaan aukomaan ja kaikesta tästä jää fyysiset arvet, jotka tulevat näkymään aina peiliin katsoessa. Ensimmäistä kertaa kävi jo mielessäni joudunko jopa luopumaan kaikesta tästä mitä ympärilläni on. Yritin tsempata itseäni, että kyllä se siitä, mutta vaikeaa tästä varmasti tulee.
Nyt yritän toipua taas tästä järkytyksestä ja kirjoittelen taas kunhan kuvaukset yms. Koittaa.
t. Madratios
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti