Tällaisin fiiliksi toikkaroin klinikan ovista viime yönä, kun neljän päivän rutistus oli vihdoin takana. Viimeinen päivä oli viihtymisen kannalta jälleen yhtä tuskaa. Tuntui, että siinä punkassa ei enää mitenkään päin jaksaisi virua.
Tiputus oli myöhässä kuutisen tuntia, kun kerrosta ylemmäksi siirto ja sen mukanaan tuomat varovaisemmat hoitsut eivät uskaltaneet laittaa hönkää koneisiin. Yritin vähän väliä tarkastella, ollaanko aikataulussa, mutta en saanut pidettyä itseäni kartalla koko tiputusaikaa. "Ollaan, ollaan" oli vastaus jokainen kerta. Sinällään sama, mutta kivempi se olisi ollut lähteä kotiin kuudelta, kuin puoliltaöin.
Tämä päivä starttasikin aamuvirkun tavoin siinä jossain klo. 13 maissa, kun tuolta punkasta vihdoin ylös kömmin. Olin kylläkin käynyt vetämässä aamulla pienehkön aamupalan, koska nälkä kurni sairaalakeikan jälkeen. En siis varsinaisesti ollut syönyt mitään torstain jälkeen, joten ei sinänsä ihmekään, että vähän huikoi. Onneksi meni perinteiset rahkat ja ananakset alas, niin sai jatkaa uniaan.
Muutenkin nyt on paljon parempi olo, kuin viime keikan jälkeen. Vaikka tuolla suussa se ainainen outo sytostaattikalvo vielä onkin, niin silti safkaa olen saanut kauhottua naamariin. Se onkin tarpeen, kun paino on siellä 80kg tietämissä. Ei ole miehestä paljoa siis jäljellä.
Koiratkin tuli jo lenkiteltyä ja kun kerran kevään rapakelit kerran ovat tulleet, niin vienpä huomenissa tuon isomman koiran trimmiin.
t. Madratios
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti