keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kallonkutistusta vol. 1

************

Disclaimer!

Following text will contain self motivational shit and for some readers, even cliche sounding material. So if you're not into that, consider skipping it ;) Text will also be quite long. Thank juu.

************

Jes! Mä sain itsestäni takaisin sitä, mitä oikeasti olen. Niin uskomatonta kuin se onkin, auttoi tämä tunnin keskustelu erittäin ammattitaitoisen psykologin kanssa aivan mielettömästi. Siinäpä alkuhehkutukset. Seuraava teksti on aika pitkä ja kuvaa omia havaintojani sessiosta, fiiliksiä ja oivalluksia.

Start.

Astelin vastaanotolle avoimin mielin. En tiennyt mitä tapaamiselta voisi odottaa tai mitä tunnissa ylipäätään on mahdollista tehdä tai saavuttaa. Olin mielessäni jäsennellyt ajatuksia edes hieman selkeämpään muotoon, mutta oletin kuitenkin suoltavani ne erittäin kaoottisena pihalle.

Sessio aloitettiinkin sopimalla yhdessä mikä olisi mielestäni hyvä tavoite tälle tunnin keskustelulle. Kerroin, että mielestäni hyvä tavoite olisi, jos voisimme session päätteksi todeta, että tästä minulle ylipäätään apua on, ja että voisimme olla yhtä mieltä siitä, onko juuri hän on oikea henkilö käymään tätä kanssani läpi. En tiedä oliko se tavoite mistään kotoisin, mutta hänelle se sopi hienosti.

Aloitin, varmaankin hyvin perinteisesti, kertomalla tilanteestani ja miksi olen tänne omasta mielestäni hakeutunut. Sain sen ulos yllättävän loogisesti ja kompaktisti. Hieman tunteet pintaan tissiposkimiehellä tulivat, mutta se sallittakoon ja hän varmasti näkee sitä paljon. En antanut sen häiritä, mutta en spiidannut kuitenkaan liikaakaan, vaan kerroin avoimesti ja rehellisesti mikä on alkanut ahdistaa.

Psykologi otti aika proaktiivisen roolin, jota olin toivonutkin, ja ohjasi keskustelua aktiivisesti eteenpäin. Olin kertonut, että menin ensimmäisen 6kk hienosti omalla tahdonvoimalla positiivisuutta uhkuen ja osin töitäkin tehden eteenpäin. Sitten taphtui jotain, joka muutti sen.

Tekemättömyys. Se oli mihin ensimmäisenä päästiin. Olin yksinkertaisesti ajautunut töiden loppumisen jälkeen siihen, että ei ole mitään tekemistä. Eihän siitä kukaan pidemmän päälle tykkää ja kivaakaan se ei ole. Siinäpä iso syy sille, miksi on alkanut tuntumaan raskaalta.

Työstin koko ajan ajatuksissani tätä koko aikajanaa, että mitä tässä on tapahtunutkaan. Olin hiljaa itsekseni samaa mieltä tästä. Se ei siis ollut psykologin päähäni asettama ajatus, vaan johdattelevien kysymysten kautta itse sanomani syy.

Nyt, kun syytä ollaan esiin saatu, niin mitä tästä eteenpäin?

Määrittelin itselleni nykyisen tilani ja annoin sille nimen. "Olemisen sietämätön haaste" - oli se mitä keksin. Nuohan ovat juuri niitä tilanteita, että keksi siinä sitten tuollainen nimi ja tuo sieltä lopulta tikistyksen lopputuleman ulos tuli. Ehkä se juurikin kuvaa tätä tilannetta.

Tästä eteenpäin keskustelua ohjasi vahvasti arkielämän täyttäminen niillä asioilla, jotka minulle mielihyvää tuottavat, ja jotka auttavat minua suunnittelemaan elämääni siitä päivästä eteenpäin, kun viimeinen sädehoito on annettu. Sen kuitenkin selkeästi tunnistin minua häiritsevän.

Seuraavaksi pitikin keksiä tälle elokuusta alkavalle elämälle nimi, jonka suurena itsemotivaattorina nimesin olevan "Positiivisten mahdollisuuksien miinakenttä". Kyllä. Juurikin se. Tuollainen minä oikeasti haluan olla, enkä mikään katkeruudessa vellova olento, jolle mikään ei ole mahdollista. Mä haluan, että mulle kaikki on mahdollista.

Miinakenttä siksi, että valintoja tehdessä sitä vain joskus astuu miinoihin. Niille ei mahda mitään, mutta niistä pitää kuitenkin nopeasti oppia ja ottaa hyöty irti. Se on mielestäni kuvaa myös elämän realismia. Rapatessa roiskuu.

Näiden tilojen välille vedettiin jana ja määritettiin, että nykytila on nolla ja täydellinen elokuinen olotila on kymppi. Arvioin, että juuri tällä hetkellä olen janalla kohdassa kaksi ja eilen vielä kohdassa 1. Tavoitteeksi laitoin olla kuukauden päästä kohdassa 6. Oikeasti mulla ei ollut hajuakaan missä kohdassa olen, mutta luulen asian olevan noin.

Päivärutiinien muutos.

Tästä eteenpäin alan siis päivittäin suunnitella elämääni tuosta elokuusta eteenpäin. Näin päästään pois tekemättömyyden tilasta. Haluanko olla yrittäjä? Haluanko mennä palkkatöihin? Haluanko vielä opiskella? Mikä minulle mielihyvää tuottaa? Mitä urheilua alan elokuussa tekemään?

Prosessoin aktiivisesti eri vaihtoehtoja ja kirjoitan niistä itselleni, sekä haen tietoa. Käytännössä siis varmastikin rupean lukemaan minua kiinnostavaa kirjallisuutta enemmän. Selailen mahdollisia työnantajia ja haen ideoita, jos minulle löytyisi vaikka jotain yritettävää. Konkretiaa.

Tällä tähdätään siihen, että en enää ole siinä moodissa, että olen vain tekemättä mitään. Silloin myös tuo vääjäämättä lähestyvä hoitojen loppuminen iskee silmille suunnittelematta ja saa aikaan oirelua siinä hetkessä. Se ei tietenkään ole hyvä asia, joten pidän erittäin paljon ajatuksesta, että tutkailen itseäni ja teen asioita jo nyt. Suunnittelen, vaikka kaikki eivät toteutuisikaan.

Muita hyviä keinoja ovat kuvitteellisten työhakemusten tekemiset, jossa hahmottelen stooriani mahdollisille työnantajilleni, sekä futuuriharjoite. Futuuriharjoitteessa kuvittelen itseni kahden vuoden päähän, muutamaan eri tilanteeseen. Voin olla palkkatöissä, voin olla yrittäjä tai vaikka opiskelija. Pääasia, että kuvittelen muutamia eri skenaarioita. Futuuriharjoitteessa tapaan psykologini kahden vuoden päässä, jolloin hän pyytää minua tavatessamme kirjoittamaan kuulumistani hänelle kirjeen. Nämä kirjeet aion kyllä kirjoittaa. Lähettää niitä ei tarvitse :)

Lisäksi hän kannusti minua suunnittelemaan sosiaalistakin elämää mahdollisimman pitkälle. Minulla on vain rajatut päivät kuukaudesta tavata ihmisiä ja sen takia nekin on hyvä suunnitella mahdollisimman hyvin etukäteen.

Miten sekuntini ja minuuttini käytän?

Vakava sairastuminen on monelle elämää mullistava kokemus, jolloin omaa elettyä elämää aletaan mittaamaan. Se voi johtaa suuriin muutoksiin elämässä tai sitten ei. Henkilöstä riippuen.

Itse olen tehnyt paljon erilaisia ratkaisuja, jotka nyt eivät varmaan radikaaleja ole, mutta kuitenkin sellaisia mitä moni ei välttämättä olisi tehnyt. Niistä olen todella onnellinen ja kävimme myös näitä läpi. Opiskella yhtä alaa ja tehdä täydellinen ammatillinen suunnanmuutos, erilaiset elämyspainotteiset harrastukset jne. Itseni siis ei tarvitse miettiä mitä olisin voinut tehdä toisin. Tai toki siellä varmasti paljon sellaistakin on, mutta tapani ei ole niitä murehtia.

Olen siis tämän pohdinnan suhteen tilanteessa, jossa koen aikaisemman elämänfilosofiani vain vahvistuneen. Elän niin kuin haluan ja teen niitä asioita, mitkä minulle mielihyvää tuottavat. En tiedä kauanko täällä vielä saan olla, joten tämä on yhä edelleen draiverini.

On kuitenkin vielä paljon asioita, joita haluan kokea ja joissa haluan kehittyä, joten ohjaan myös näitä käytettävissä olevia päiviä niiden pohtimiseen ja suunnittelemiseen.

Kirja?

Keskustelimme myös blogistani ja motivaatioistani kirjoittaa sitä. Blogille on näköjään tietty lukijakunta muodostunut, vaikka lähtökohtani kirjoittamiselle olikin pelkästään itsekäs. Purkaa asioita, havaintoja ja fiiliksiä loogisessa järjestyksessä siitä alkaen, kun nuorelle miehelle kerrotaan hänen syöpää sairastavan. Keskusteluissa asioita ei mielestäni saanut asioita tarpeeksi yksityiskohtaisesti prosessoitua ja siksi, ensimmäistä kertaa elämässäni, aloin kirjoittamaan. Olen tokikin onnellinen, jos joku jotain tukea teksteistä on saanut, tai sitten vaikka satunnaista viihdykettä.

Kirjaa minulle joku joskus ehdottikin, mutta sen silloin tyrmäsin. Kuten tyrmäsin psykologinkin ajatuksen sellaisen kirjoittamisesta. Koin, että markkinallinen kenttä syöpäkirjoille on täysi. Hän kylläkin toi tähänkin asiaan uutta näkökulmaa, jolla kieltämättä on pointtinsa ja lupasin jättää asian hautumaan. Ei tosin ole omalla prioriteettilistalla ygösenä.


Mistä olen syövälle kiitollinen?

Loppuun sain vielä työstettäväksi asian, jota olen tietoisesti vältellyt. Miten olen tämän prosessin aikana kasvanut ja voisinko jopa olla syövälle kiitollinen jostain? Siinäpä sitä mietittävää.


Olihan melkoinen romaani ja jos joku loppuun jaksoi lukea, niin propsit siitä. Tässä kuitenkin oli tämän ensimmäisen session anti ja mielestäni se oli aika huikea siihen nähden, että istuin siellä vain tunnin. Se tunti tosin tuntui todella pitkältä.



t. Madratios





8 kommenttia:

  1. Onpa hyvä, että synkkasi ja tuntui tehokkaalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin. Toki itsestähän se on kiinni, miten tätä alkaa työstämään.

      Poista
  2. Kiitos kun jaoit tämän session kanssamme. Nyt ehkä minäkin saatan harkita käymistä psykologilla, tarvetta saattaisi hieman olla :). Tuo sinulle työstettäväksi annettu asia puhuttelee minuakin. En ole silti keksinyt yhtään ainoaa asiaa, mistä olisin kiitollinen omalle sairaudelleni enkä ole edes kasvanut prosessini aikana. Pikemminkin päinvastoin. Paskempi homma, mutta toivottavasti sinä löydät positiivisia asioita minunkin edestäni :). Voi hyvin ja voimia tuleville hoidoille! Terveisin Pat

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Enpä kyllä voi minäkään, ainakaan vielä, sanoa mistä olisin tässä kiitollinen. Henkistä kasvamista en osaa vielä arvioida. Välillä tuntuu, että taaksepäin mennään. Luulisin kuitenkin, että nekin ajatukset kasvupaikkojen suhteen ainakin, selkiytynevät joskus myöhemmin.

      Poista
  3. Olen vähän melkein kateellinen. Kuulostaa hyvällä tavalla proaktiiviselta. Oliko yksityinen psykologi? Hatunnosto!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksityinen oli kyseessä. Kyllä siitä sellainen fiilis tuli, että otetaan nyt tästä projektista sitten kaikki irti, kun kerran pakko on hoidot läpi käydä. Itsestähän tämä edelleen tietenkin kiinni on, mutta hyviä työkaluja sain. Ei mitään utopiaa. Eikä tartte edes vähän melkein kateellinenkaan olla ;)

      Poista
  4. Hei! Pitää jättää viestiä, kun eilen törmäsin blogiisi ja päädyin sitten lukemaan kaikki postauksesi läpi. Aikaisemmin olin juuri saanut luettua Laura Saven kirjan Paljain jaloin ja kirja herätti paljon ajatuksia, joihin yritin vastauksia tms etsiä. Omasta taustastani sen verran, että olen nyt keväällä valmistumassa lääkäriksi ja minulla on syöpätautien kurssi parhaillaan menossa, sitäkin kautta tarinaasi oli mielenkiintoista seurata, varmaan jatkossakin tulen täällä vierailemaan... Paljon olen saanut blogistasi ajattelemisen aihetta! Tsemppiä hoitoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Tuuli. Aika urakan olet vääntänyt, jos kaikki olet jaksanut läpi kahlata :) Kiva, jos sait teksteistä ammatillistakin näkökulmaa. Tuleehan siinä ainakin korutonta potilaan näkökulmaa, joka usein ei henkilökohtaisissa keskusteluissa esiin nouse. Eikä ole aina tarkoituksenmukaista noustakaan. Tsemppiä uralle!

      Poista