lauantai 9. maaliskuuta 2013

Prätkähommia ja Oxynormeja

Tänään kävin ensimmäistä kertaa hoitojen aikana tallilla. Siellä odotti osittain ennen hoitojen alkamista purkamani prätkä. Se on sellainen kisaviritetty katulaillinen supermoto, jos se nyt jotain jollekin sanoo. Äärimmäisen epäkäytännöllinen huoltovälin suhteen ja tuottamaa mekkalaansa ajatellen kovinkin epäkorrekti. Vastapainoksi tokikin mielettömän hauska vekotin.

Ei kuitenkaan prioriteettilistalla kovinkaan korkealla ole ollut, mutta tänään kävin sen vihdoin kasailemassa. Testasin vielä, että toimiikin ja kyllä noista moottorivehkeiden murinoista vaan hymy korville nousee. Ikuinen lapsi olen mä. 

Olen tässä taustalla miettinyt, että möisikö sen vai mitä sen kanssa tekisi. Pientä vikaa siinä on ollut ja melukin alkoi viime kesänä virkavaltaa vähän liiaksi kanssa kiinnostamaan, joiden takia se purettuna olikin. Olin vähän ajatellut, että taitaa väkisinkin ensi kesän ajelut vähiin jäädä, mutta toisaalta voisihan sitä vaikka sädehoitoihin sillä päräyttää nyt, kun se kerran tuntuu toimivan ja meluakin on muutostöiden jälkeen saatu pienennettyä. Ei kai nyt mikään estä syöpäpotilaana prätkällä ajamista? Voisi saada sakkojakin anteeksi, kun ottaa kypärän pois päästä ja heittäytyy säälittäväksi.

Touhuilu olikin sopivaa vastapainoa painajaismaiselle viime yölle. Se oli se perinteinen viides valkosolujen kasvutekijäpiikki ja siitä kaksitoista tuntia alkoivat kivut. Tällä kertaa kovimpana ja pisimpään ikinä. Ja Oxynormit on sitten ihan karkkeja. Ei auta mitään. 40mg kiskoin.

Avopuoliso ehdotteli ambulanssia pariinkin kertaan, mutta kieltäydyin. Varmaanhan se vähän hurjalta näyttää, kun pakkoliikkeiden riivaamana söpertelee jotain epämääräistä. Paikallaan ei voi olla, ajatukset ei pysy kasassa ja hengitys katkeilee. Kroppakin oli kylmästä hiestä märkä.

Aamuyöllä kuudelta, jolloin tuota hauskuutta oli jo yhdeksän tuntia jatkunut, luulin oikeasti sekoavani. Pelkästä epätoivosta. Ajattelin, että eikö tää koskaan meinaa loppua. No loppui se siitä tunnin päästä, eli aamulla seitsemältä. Uudelleensyntynyt olo. Se kuvasi fiilistä.

Jotain tuolle pitää nyt keksiä, koska toista tuollaista yötä en yksinkertaisesti kestä. En suostunut ambulanssiin, koska ahdistaa selittää tuollaista epämääräistä kovaa kipua kenellekään. Jäänyt vähän sellainen fiilis, että kun sitä noin kovana ei juurikaan kukaan ole kokenut, niin uskooko ne edes mua, kun siitä kerron. Ei ole kuitenkaan luita poikki tai päätä kainalossa, niin siinä aina tulee tuo uskottavuusongelma. Varsinkin jälkikäteen kerrottaessa. Kyllä sitä varmaan siinä hoitopöydällä sätkivänä ihan uskottava on, mutta jälkikäteen tuntuu dorkalta vakuutella sitä lääkäriä kivun kovuudesta.

Ainakin jätän kaksi viimeistä piikkiä tuon episodin siivittämänä piikittämättä. Vieläkin on sellaista jälkijomotusta alaselässä.


t. Madratios




6 kommenttia:

  1. Voin haaleasti kuvitella kivun. Minulla se kesti vain muutamia sekunteja kerrallaan, mutta oli todellakin niin kova, että jalat meinasi lähteä alta, kun liittyi aina liikkeelle lähtöön. Minä voisin kuvailla vaikka puukon iskuna selkään. (Vaikka en siitä mitään oikeasti onneksi tiedäkään!)En voi edes kuvitella, kuinka kauheaa se on jatkuvana. Myötätuntoisena voimia ja parempia öitä toivottelen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä muistan vielä, kun se tuli ensimmäisen kerran ja silloin se oli siedettävä. Ja juurikin liittyi kovenevana asennon vaihtoon, tai kun lähti liikkeelle, eikä se muutenkaan ollut täysin jatkuvaa. Sen jälkeen se on jotenkin moninkertaistunut voimakkuudeltaan ja on jatkuvaa, mutta on kuitenkin samantyyppistä luonteeltaan. Pahenee asentoa vaihtaessa jne. Seisaaltaan sitä on jostain kumman syystä helmpompi sietää ja yölläkin melkein pari tuntia vain seisoskelin ja pidin pöydästä kiinni, että ei jalat petä alta.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Akki,

      Onpa huojentavaa kuulla, etten ole ainoa, jolla kivut noin kovana ovat tulleet. Välillä tuntuu, että kuvittelenko mä jopa ne kivut. Mullakin päivystyksessä kertaalleen auttoi suoneen laskettu Tramal, mutta suun kautta nappailtuna ei auttanut juurikaan. Pitää vielä yrittää kysellä, että mitä muita lääkevaihtoehtoja olisi. Minäpäs käyn tutustumassa blogiin.

      Poista
  3. Moikka,

    Hymyssä suin luin sun tekstiäsi prätkäilystä ja siitä ikuisesta lapsesta, niin sen pitääkin mennä :) Mutta sitten kun pääsin tuohon helvetilliseen kipujen yöhön, alkoi mullakin iskeä kylmää hikeä päälle. Voin kuvitella, miltä sun puolisosta on tuntunut katsella vierestä sitä taistoa avuttomana, mutta en voi edes kuvitella miltä tämä kaikki tuntuu susta itse kärsijänä.

    Muistan kun toissakesänä olin Lastenklinikalla 11-vuotiaan poikani sängyn vieressä polvillani ja pidin häntä käsistä kiinni, kun poika kiemurteli tuskissaan kylmä hiki päällä jalkakipujen vuoksi. Ne kivut tulivat sytostaatista, mikä aiheutti neuropatiaa sekä osteonekroosia. Sitä oli äitinä ihan helvetillistä katsoa, kun ei voinut tehdä juuri mitään kun olla vieressä, silittää, hieroa, pitää kädestä ja samalla huutaa hoitajille että nyt perkele vähän kovempaa lääkettä tänne ja heti! Pojalla tuli kipukohtauksia, jonka aikana hän oli aivan tolkku pois. Ei auttanut Perfalgan, ei Panacod, ei Tramal ja seuraavaksi olikin Temgesicin tyyppinen ratkaisu tarpeen, mikä sitten auttoikin. Ai että mä vihaan syöpää.


    I wish cancer would get cancer and die!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka,

      Juurikin äsken taas mietin tuossa prätkäjuttuja vähän tarkemminkin ja iski taas sellainen fiilis, että mitä ihmettä sitä säästelee. Kun siis mopedin vaihtoa mielessä pyörittelin. Säästyisi rahaa, jos ei ostaisi uutta, mutta eipä noita rahoja hautaan taida mukanaan saada :)

      Noi kipujututut on kyllä vähän ikäviä. Jännityksellä venailen mitä tuleman pitää, kun kolme piikkiä taas takana. Toivottavasti ei tule mitään, koska tupla-annos oxynormia on ainoa ase. Tai sitten päivystys ja suoneen tykittäminen.

      Ja kyllä, tiedän miten ikävää se on vieressä voimattomana seurata. Voi jälleen olla jopa itse kärsijälle helpompaa, kun on sentään itse siinä tilanteessa, eikä tarvitse seurata kenenkään muun kipuja. Onneksi teille on kuitenkin silloin löytynyt apuja siihen tilanteeseen. Kyllä mäkin luulen, että itsellekin suoneen tiputeltuna löytyy jotain, joka siihen jeesaa, jos vielä tulee kivut päälle.

      Poista