En yleensä ole hoidon jälkeen ensimmäisinä päivinä lämpöjä mittailut, mutta eilen alkoi olla sen verran kuumeinen olo, että kuumemittarin kainaloon illalla heitin. 37,9 näytti ja siinä pysyi seuraavan tunnin ajan. Vähän vastahakoisesti soittelin taas sairaalaan, että mitä tehdään. Tuntuu jotenkin tyhmältä soittaa, kun kuume ei siihen 38:aan nouse, mutta toisaalta tuo ero on vain 0,1 astetta. Se häviää jo tuollaisen perusmittarin mittavirheisiin heittämällä.
Sovittiin sitten osaston kanssa, että vedän panadolia ja katson aamulla tilannetta uudelleen. Olo ei aamullakaan kummoinen ollut, mutta ei ollut lämpöäkään. Päätin siis jättää soittamatta sairaalaan, vaikka keuhkoissa ehkä skidisti vähän raskaalta tuntuukin ja räkää aavistuksen henkitorvesta pukkaa.
Toisaalta sitä alkaa heti alkaa ajattelemaan, että mitäs jos siellä onkin jokin vakavempi hengitystieinfektio kehittymässä ja toisessa vaakakupissa painaa totaalinen väsymys sairaalaan. Hetkittäin tulee ihan mieleen, että antaa mennä pahemmaksi vaan, kunhan sairaalaan ei tarvitse mennä. Ei halua olla siellä neulatyynynä ja makoilla tekemättä mitään. Onneksi ei kuitenkaan ole kuitenkaan pahempaan suuntaan mennyt ja labrat tulee jo torstaina, joten enköhän minä sinne asti hengissä selviä ja sairaalaan otan yhteyttä, jos olo merkittävästi pahenee.
Koiralenkityksestä kuitenkin ilman sen kummempia tuntemuksia selvisin, joten pidettäköön sitä jonkinmoisena referenssinä olotilan vakavuuden suhteen.
t. Madratios
Aivan samanlaisia tuntemuksia muistan itselläni olleen sairastamisen aikana, ett menköön vaikka pahemmaksi, niin sairaalaan en lähde. Minä olen nyt täälä Punkaharjulla kuntoutuksessa ja olen tutustunut tänään tosi mukaviin ihmisiin. En olisi millään halunnut lähteä taas tänne 8 päiväksi, mutta täytyy sanoa, että mukava on nähdä muitakin ihmisiä, kun muuten olen kodin vanki. Toivottavasti kuumeesi ei nouse ja saat olla kotona. t: Sari
VastaaPoistaTavallaan älytöntähän se on noin ajatella, mutta asioiden mittasuhteet tuntuu aina hetkellisesti katoavan, kun tarpeeksi sairaalassa makoilee. Ja en tietenkään itse moniin verrattuna ole edes paljoa makoillut.
PoistaKiva kuulla, että olet päässyt taas vauhtiin. Nyt kun neljän seinän sisällä on tullut sairaalan ulkopuolella aikaa vietettyä, niin kyllä se ihmisten näkeminen kummasti piristää. Tsemppiä!