maanantai 10. syyskuuta 2012

11 kuukautta

Tänään oli se päivä, kun kävelin ensimmäistä kertaa syöpäklinikan ovista sisään. Olin oikeastaan yllättynyt, kun se ei tuntunut mitenkään erikoiselta. Rakennusta lähestyttäessä toki huomaa jo kaukaa, että ovien yläpuolella lukee isolla Syöpäklinikka ja lisäksi itse rakennus näyttää siltä kuin se sairastaisi samaa tautia, mitä sen sisuksissa kovalla tohinalla yritetään hoitaa. Ehkä vaikutelmaa synkensi entisestään keli, joka oli kolea ja sateinen. Olin lähtenyt kotoani puoli tuntia ennen vastaanottoaikaa, joten olin klinikalla viisitoista minuuttia ennen minulle varattua aikaa. Asun melko lähellä sairaalaa ja bussilla pääsen kotiovelta sairaalaalle varttitunnissa. Ihan kätevää.

Olen ilokseni saanut huomata, että minua ei ole istutettu odotusauloissa kovinkaan pitkään, vaan kaikki on ollut enemmän tai vähemmän ajoissa. Niin tälläkin kertaa, mutta kerkesin kuitenkin varttitunnin verran tuijottelemaan seiniä, sekä tiirailemaan ketä muita aulassa oli odotttelemassa. No mummoja ja pappojahan siellä oli. Edes likimain samanikäiset ihmiset loistivat siis poissaolollaan. Samalla katselin aulan vieressä olevia laboratiorioiden ovia, jotka olivat koko ajan auki ja niissä ramppasi ihmisiä antamassa näytteitä. Olin ajatellut, että syöpäklinikan tilat olisivat jollain tapaa esteettisimpiä kuin muilla osastoilla, mutta ainakaan näkemäni tilat eivät eronneet normaalista mitenkään. Yhtä tylsä ja yllätyksetön oli tiloiltaan. Sairaaloilla taitaa olla sopimus Ylen kanssa, kun auloissa pauhaa poikkeuksetta kyseisen lafkan kanavat. Ehkä edustan tätä pilalle mennyttä sukupolvea, mutta en keksi mitään tylsempää kuin kyseisten kanavien päivätarjonta odotusaulassa. Myös lehtitarjonta on aina yhtä loistavaa, ja tällä kertaa käteen tarttui "Virikkeellinen vanhuus" -lehti. Rock'n roll! Muistanpahan hoitoihin tullessani tuoda omat virikkeet mukanani.

Vastaanottokäynti oli pisin tähänastisista. Asiaa oli suhteellisen paljon ja se eteni melko luontevasti keskustellen. Nuorehkolta naislääkäriltä sain kertauksen siitä, mikä minua vaivaa ja mitä tuleman pitää. Uutta informaatiota itse taudista en juurikaan saanut, mutta käytännön asioista paljonkin. Keskusteltiin lääkärin kanssa mm. Miten iso elämänmuutos kyseessä on, ja miten rankat hoidot tulevat olemaan. Ensimmäistä kertaa kyseltiin myös miten pää kestää tätä, sekä suositeltiin psykiatrin tapaamista. Kuulemma standardi suositus nuorille potilaille, johon toki suostuin. Minulle kerrottiin myös, että hoitojen on tällä hetkellä arvioitu kestävän 11 kuukautta. Se sisältää kaikki herkut: sytostaatit, leikkauksen ja sädehoidon. Muutoksiin on toki varauduttava, sillä eihän sitä mitenkään voi tietää, miten kroppa tähän kaikkeen tulee reagoimaan. Sairaslomaa kuitenkin kirjoitettiin kesään asti.

Lääkärin jälkeen tapasin vielä hoitajan, joka järjesteli käytännön asiat. Hoidoissa on riskinä, että en voisi saada niiden jälkeen lapsia, joten huomenna käyn tekemässä talletuksen sen varalta. Lisäksi käyn joko huomenna tai keskiviikkona aamulla makaamassa tuubissa, eli magneettikuvissa, jossa pääni kuvataan.

Varsinaiset hoidot alkavat jo tulevana keskiviikkona, jolloin minun pitää ilmoittautua osastolle. 72h setti sytostaatteja on luvassa, ja minut kuulemma sijoitetaan kivessyöpäpotilaiden joukkoon, jossa on isoin todennäköisyys törmätä itseni ikäisiin potilaisiin. Mahtaa olla iloista puheensorinaa luvassa. Lähtiessäni kävin vielä luovuttamassa verta nelisen tuubia, josta taas testaillaan erinäisiä asioita, sekä lisäksi otettiin myös EKG.

Eli tästä se käytännössä siis alkaa. Kirjoittelenpa taas pikapuoliin, vaikka tuosta huomisesta spermalaboratoriossa(!!) tehtävästä talletuksesta. Otsikko siinä voisi olla "Tähän on tultu", ja siihen liitettynä kuva jostain 70-luvn Jallusta...


3 kommenttia:

  1. Ellei sinun tilanteesi olisi niin ikävä, niin voisin sanoa, että olipa kiva lukea blogiasi. Aion seurata sitä jatkossakin. Selkeää tarinaa todellisesta tilanteesta. Rankalta tuntuu varmasti juuri tällä hetkellä. Sen voin sanoa siitä syystä, että itsekin olen "syöpäläinen", sairastanut aggressiivisen non-hodginin lymfooman. Nyt syöpä on ollut remissiossa jo kohta kolme vuotta. Itse olen jo näitä mummoikäisiä, siksi tuntuu erityisen karulta lukea nuoren miehen sairstumisesta. Minun syöpäblogini löytyy tästä osoitteesta. http://blogit.demari.fi/leenaruotonen/
    Rohkeutta ja voimia toivottaa Leena

    VastaaPoista
  2. Moi Leena ja kiitos kommentistasi. Kiva kuulla, että olet parantunut ja saanut olla terveenä sen jälkeen. Toivottavasti itsekin siihen tilanteeseen joskus pääsen, vaikka pakko myöntää, että tuleva vuosi tuntuu jo tässä vaiheessa erittäin pitkältä taipaleelta kuljettavaksi. Täältä sitä voi tosiaan seurata, jos ja kun kirjoituskunnossa olen. Ehkäpä tässä oppii samalla vähän kirjoittamaankin...

    VastaaPoista
  3. Minusta tuntui hoitojen alkaessa samalta kuin olisin alkanut kiivetä 1000 kilometriä korkealle vuorelle ja heikossa kunnossa. Mutta sitten aika alkoi kulkea hoitojen myötä aina seuraavaa kertaa odotellessa. Ja tässä ollaan nyt. Ei lymfooman häivääkään näkyvissä ja töissä käyn ihan normaalisti. Yhtään päivää en ole ollut syövän takia sairaslomalla sen jälkeen kun hoidot loppuivat, paitsi tietysti normaalit kontrollikäynnit. Hyviä jatkoja. Leena

    VastaaPoista