torstai 3. tammikuuta 2013

Mielen kuntoutusta

Täältä sitä vaan noustaan, vaikka kuinka tuntui olo kurjalta muutaman päivän ajan hoitojen jälkeen. Epämääräisiä mahaoireita, satunnaista pahoinvointia, sumuista ja väsynyttä olemusta, vuorokaudesta noin 18h unessa. Välillä epäilin jo aivojenikin sulaneen. Ehkä parhaiten mielikuvaa itsestäni kuvasi kalju Ozzy Osbourne, joka on nauttinut purkin rauhoittavia. Vieläkään en kuitenkaan oksentanut, jos se nyt jokin mittari on.

Makuaisti on palannut pikkuhiljaa ruotuun ja vesikin maistuu taas vedeltä, eikä helvetin pahalta litkulta. Välillä sain pahan olon aikaiseksi pelkästään osastoa ajattelemalla, joten ei ne syöpäoppaat kuseta, kun kertovat, että näin saattaa käydä. Nyt tämä reaktio on jo onneksi huomattavasti miedompi.

Olen tässä aikani kuluksi lueskellut herra Armstrongin kirjaa "My Journey Back To Life" ja saanut ehkä siitäkin taas vertaisvoimaa. Ensin huomioni keskittyi suomalaisittain ehkä hivenen outoon äitisuhteeseensa ja sen loputtomaan vatvomiseen, mutta kun sen asian yli pääsin, niin mielenkiintoista luettavaa on ollut. Maailman tylsimpänänä lajina pitämäni pyöräilykin on saanut uuden ulottuvuuden, vaikka en kyllä siltikään Tour De Francea ole lähdössä katselemaan.

Kirjassa on mielestäni kuvailtu hyvin niitä tuntoja, joita itsekin diagnoosin saatuani koin ja miten asiaa silloin jäsensin. Täysin epärationaalisten asioiden esiintulo, kuten pelko yhden laskukauden menettämisestä ja siitä, että nyt jää treenit välistä, olivat ensimmäisiä mieleen tulleita asioita. Vasta sen jälkeen on tajunnut, että sairaus ulottuu ehkä hitusen syvemmälekin ja että kaikki täällä tullaan kuitenkin kuolemaan. Luulo omasta kuolemattomuudesta tai haavoittumattomuudesta on jo murtunut ja ajatukset ovat kokolailla seesteytyneet tuon tiedostamisen jälkeen. En tiedä käykö niin kaikille, mutta ainakin minulle kävi.  Onhan siinä jopa välillä ihan herkistynytkin, kun on pystynyt niin hyvin samaistumaan tilanteeseensa ja on saanut jopa ajattelemisen aihettakin.

Armstrong mm. Kirjoittaa, että hänellä on kaksi persoonaa - Armstrong ennen syöpää ja Armstrong syövän jälkeen. Voin hyvin kuvitella, että näin onkin. 25 vuotias uransa nosteessa oleva huippu-urheilija laitetaan mankelin läpi, niin se varmasti muuttaa arvomaailmaa. Saapa nähdä käykö itselleni niin. Toki tietyt ajatukset ovat jo muuttuneet ja prosessi varmasti on edelleen jatkuva.

Vaikka syövästä puhuttaessa konteksti menee helposti elämän filosofiointiin, niin mieli kuitenkin loppuviimein halajaa takaisin käytännön asioihin. Olen nimittäin alkanut miettimään, miten itseni tästä rumbasta tulen fyysisesti kuntouttamaan. Kirjasta kun luin, että Armstrongin lihakset eivät olleet tulleet kuntouksen jälkeen samanlaisena takaisin, kun ne hoitojen aikana luonnollisesti olivat kadonneet. Toivottavasti tuosta tulee kirjassa lisää asiaa, koska se kiinnostaa itseänikin paljon. Treenaaminen on arkisista asioista yksi niitä, joita kaipaan kovasti. Se polte, kipu ja itsensä rääkkäämisen yksinkertaisuuden tunne! Mieleni tekisi jo suunnitella kuntouttamisohjelma, mutta ehkä se on vielä hitusen aikaista.

Suunnittelin hommaa kuitenkin jo sen verran, että haluan laskimoportista eroon heti, kun sytostaatit ovat loppuneet. Se haittaa treeniä, eikä varmasti tule kestämään. Nyt kun ajattelee, niin sehän on tiellä kaikessa. Etukyykykyissä, penkissä jne. Ja varmasti tekee hunajaa pannuttaa joku trikki rintalastan päälle. Kirjasta muuten opin senkin, että vaikka Lancen kemoterapia kesti 3kk ja suoritettiin aikaa sitten, niin jo silloin Jenkeissä oli laitettu automaationa portti! Tuo vähän Suomen osalta edelleen ihmetyttää, että miksi siitä ei välttämättä niin avoimesti puhuta ja kaikille ei edes tarjota mahdollisuutta.

Kaikkea tätä tulevaa rääkkiä odotellessa voi aina ottaa reality checkin ja kävellä 600m kauppaan. Siinäpä sitä tosielämän maratoonia syöpäpotilaalle. Ei ole kevyttä ei.


t. Madratios




4 kommenttia:

  1. Luulo omasta kuolemattomuudesta kyllä katoaa, kun sairastaa syöpää. Mutta sitten kun siitä "paranee" tai ainakin viimeistään sitten, kun alkaa olla varma, että on oikeasti parantunut, niin sen jälkeen sitä jotenkin kummasti palaa taas takaisin siihen luuloon. Näin on ainakin minulle käynyt, ja se tuntuu kyllä todella hyvältä - normaalilta.
    Kovat on sulla taistelut, mutta voithan lohduttaa itseäsi sillä, etä sytostaatit purevat ja hyvikset lopultakin tulevat voittamaan pahikset, vaikka matka sinne on julma ja pitkä.
    Kiitos hienoista ja kiinnostavista blogikirjoituksistasi. Seuraan tarkasti, vaikka harvoin kommentoinkin. Ei osaa oikein sanoa mitään...
    Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti noin se meneekin. Ainakin pikkuhiljaa palaa. Tällä hetkellä toisaalta myös ajatus normaalista tietyllä tavalla hirvittää, koska uusiutuessaan muutos olisi jällleen niin raju. Noh, ehkä sitä ei vielä kannata liiaksi murehtia.

      Kiitos kommentoinnista :)

      Poista
  2. Minulla on kanssa kyllä karissut se luulo, että elän täällä vielä kauan. Olen tajunnut, että mitä vain voi tapahtua, milloin vain ja kenelle vain. Ehkä sitä muistaa vielä herkemmin, kuin ennen, sanoa lapsille, miehelle ja vanhemmilleen, että rakastaa heitä. Ja jotenkin on ruvennut miettimään, että jos saisin vielä niin ja niin monta vuotta elää, niin Netta (8v) olisi sitten jo niin iso, että pärjäisi. Lähden 22 päivä taas Punkaharjulle kuntoutukseen. Pystyin viimeksi 6 minuutissa kävelemään 300m ja nyt tavoite on kuulema 350m :). Jalkoihin ei polvesta alaspäin ole tunto palautunut ja tuskin näin kohta 2 vuotta kestänyt tunnottomuus kokonaan palautukaan enää...tai voihan sitä toivossa aina elää :). Ja kyllä minä ainakin olen muuttunut syövän myötä, tunnistan sen itsessäni. En enää tuomitse ihmisiä niin herkästi, vaan ennemmin mietin, että mikä ihmisen on ajanut mihinkin tekoihin tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi. Hyvä, että tavoitteita kuitenkin piisaa :) Mulla on kanssa lähtenyt vasemmasta jalkapohjasta tunto osittain. Samoin se on lähtenyt oikean jalan varpaista. Se on nyt mietännässä lääkäreillä, kun ei ole palautunut. Ei kuitenkaan vielä haittaa jokapäiväistä elämistä, eikä ole sinun mittakaavassasi, mutta kumminkin. Toivon todella, että saat tunto edes osittain palautuisi!

      Kiva ollut lueskella tuota kirjaa, kun alkoi henkisesti aika raskaalta jo tuntua, niin siitä on saanut filosofiselle pohdinnalle taas pohjaa. En jäsennä itse niin, että miten monta vuotta saisin elää. Ehkä ennemminkin niin, että täysillä tai ei ollenkaan, sekä ilman kipuja. Sekin johtuu varmasti omasta taustasta, joka on aika kilpaurheilupainotteinen ollut. Ehkä tuokin jyrkkyys vielä pehmenee. Mene ja tiedä.


      Poista