Puukkoa pohkeeseen

Ettei tämä poteminen kaikkine vivahteinen kävisi edes päivän ajaksi liian tylsäksi, niin kävin tänään jalan kontrollissa. Ensin kuvaukset, sitten pari tuntia odottelua lääkärille ja tyly tuomio: pitää leikata. Eihän siellä luut vastakkain enää olleet ja siitä tuo kieltämättä välillä melko kovakin jalassa ollut kipukin johtui.

Sitten alkoi arpominen, että voidaanko sitä oikeasti leikata ja milloin. Kerroin lääkärille tilanteeni, kaksi päivää vanhat veriarvot ja vinkkasin ottamaan epikriisin esiin, jossa oli hoitavan lääkärini lausunto mahdolliseen leikkaukseen liittyen. Ja kun uudet, tänään otetut labrat näytti ihme ja kumma kriittisten arvojen osalta olevan viitearvoissa, niin ukko sisään osastolle. Suoraan lääkärinkäynniltä.

Nykyinen kipsi vedettiin pois, laitettiin lasta tilalle ja nyt venailen täällä Töölössä leikkausta, joka on johonkin aikaan huomenna. Ruuvia ja levyä on siis luvassa. Pohjeluu on kokonaan poikki, jota en jostain syystä ollut itse edes ymmärtänyt. Luulin, että se on vain murtunut osittain, kun kuvia en viikko sitten itse edes nähnyt.

Joo. Mikäs tässä taas sairaalakuteissa makoillessa. En oikein osaa sanoa vituttaako vai ei. Tietyllä tavalla olo on huojentunut, koska ruuvaaminen käytännössä mahdollistaa nilkan entiselleen palautumisen, mutta toisaalta aina leikkaukseen kuitenkin tiettyjä riskejä liittyy. Niitä en tosin terveenä ollessa ole koskaan edes ajatellut, mutta nyt en tiedä, että miten tuo pääkoppa vielä venyisi, jos jotain komplikaatioita sattuisi tulemaan. Enpä minä niillekään mitään mahda, tai näköjään millekään muullekaan, joten käännän aivot off-moodiin ja olen ajattelematta koko asiaa.

Kyllä mä tykkään, että on ohjelmaa, mutta nyt sais kyllä mennä vähän rauhallisemmin hetken aikaa.

t. Madratios