maanantai 25. helmikuuta 2013

Haavakipuja ja aivolukkoja

Haavakivut kuitenkin tulivat, vaikka kovin yritin mainostaa niiden poissaoloa, joten niihin on joutunut särkylääkkeitä hieman nappailemaan. Onneksi haavakipu on kuitenkin sellaista, johon särkylääkkeet puree. Ainakin hetkellisesti.

Erityisesti solisluun yläpuolelle tehty pieni viilto, josta portin letku kaulalaskimoon on työnnetty, tuntuu erityisesti juilivan. Itse portti laitettiin samaan kirurgiseen taskuun, jossa aikaisempikin oli, joten se saatiin laitettua avaamalla aikaisempi haava. Uusi viilto tuli siis vain tuonne solisluun yläpuolelle, kaulan tuntumaan. Letku menee siis nyt tuosta solisluun yli ja se alla olevassa kuvassa jopa hieman pienenä varjona näkyy.


Laskimoportti vol. 2


Muuten olo on hieman vetämätön. Henkisesti siis, vaikka tuo hyvin mennyt porttileikkaus hetkellisesti oloa piristikin. En ole oikein saanut itseäni diagnosoitua, että olenko nyt vain hetkellisesti väsähtänyt tähän kaikkeen, vai onko jotain pienimuotoista masennusta alkanut puskemaan päälle.

Olen kyllä ollut itselleni kiitettävän rehellinen tämän suhteen, enkä edes kuvittele leikkiväni henkistä supermiestä, joka kaiken kestää. Hyvin olen tähän asti tokikin kestänyt, ilman tietoista tsemppausta, mutta juuri nyt on vähän vaikeaa löytää omaa positiivista minääni. Olen siis ihan sinut sen kanssa, että näitä huonoja hetkiä tulee myös.

Avopuolison kanssa ollaan juteltu paljon ja olen saanut hyvin tukea ja tsemppausta, mutta ei tämä tietoinen valinta ole, tai muutenkaan riippuvainen tukiverkostosta. Jotenkin vain kaikkine nyansseineen on alkanut tuntua kohtuuttoman raskaalta tämä sairastaminen.

Tultiin siihen tulokseen, että ehkä nyt on aika käydä vähän jutustelemassa ammattilaisen kanssa kaikkea tätä auki. En oikeasti tiedä onko siitä mitään apua, mutta jotain vaihtoehtoista tälle loputtomalle katon tuijottelulle pitää keksiä. Ehkäpä joku ulkopuolinen auttaisi löytämään uutta näkökulmaa tähän kaikkeen.

Mikään itsemotivointi tai ulkoinen ärsyke kun ei vain yksinkertaisesti enää toimi. Ajatukset ovat jotenkin tasaisen harmaita ja on hankala löytää positiivisia puolia asioille, vaikka kuinka kaivelisi. Edes sille, että on vielä elossa. Se siis näin auki kirjoitettuna kuulostaa pahemmalta kuin onkaan, enkä todellakaan ole miettinyt mitään vaihtoehtoisia ratkaisuja, mutta ehkä kuitenkin on hyvä tässä vaiheessa edes yrittää hieman löytää uutta vaihdetta silmään. Jos sillä vaikka jaksaisi nämä loput hoidot puskea läpi.

Tosin viimekertaiselle mammalle en suostu juttelemaan. Jos mä puran henkistä olotilaani jollekin tuntemattomalle ammattilaiselle, niin mitään lässytystä en siinä tilanteessa siedä. Rauhallinen suhtautuminen ripauksella empatiaa on se mitä odotan. En mitään ylitsevuotavaa lässytystä, joka tappaa täysin halun olla avoin.

Toivottavasti sellainen henkilö löytyy.


t. Madratios






4 kommenttia:

  1. Ymmärrän täysin noi sun jutut. Niinkuin oon kertonu, niin hoidot meni hyvin, mutta sitten kesällä romahdin, kun minulle annettiin se väärä diagnoosi. Ja minä oon kanssa luonteeltani sellainen, että en halua mitään lässytystä kuunnella, että kyllä se siitä... Minulla sattui hyvin, että akuutti kriisiryhmässä oli sellainen mies, joka oli 2 vuotta aikaisemmin menettänyt vaimonsa syövän takia, niin osasi tosi järkevästi keskustella asioista. Minusta ainakin oli tosi kiva jutella vieraan ihmisen kanssa asioista, koska omaisia tuppaa aina vähän säästelemään ja silloin ei voi tosissaan puhua mitä tuntee ja minua ainakin se auttoi, että sain kertoa just miltä sillä hetkellä tuntui. Ja vaikka hoidot meni hyvin, niin voit olla varma, että kyllä minuakin väsytti loppuaikoina hoidot ja otti päähän aina sunnuntaina, kun joutui lähtemään sairaalaan. Ja sinä olet vielä joutunut niin paljon väliaikoinakin olemaan sielä sairaalassa, että en ihmettele, jos välillä väsyttää koko touhu. Minäkin oon ajatellut nyt seurannassa, että jos syöpä tulee takaisin, niin jaksaako sitä enää uudestaan taistella, mutta kyllä se ihminen on vaan sellainen olento, että jostain sitä vaan voimat tulee, jos tarvii :). Ja mehän ei luovuteta, eiks niin :). Aattele vaan, ett oot voiton puolella hoidoissa. t: Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin tänään ehdotettiin syöpäjärjestön vertaistukea, mutta ehkä mä jotenkin koen, että keskustelen mieluummin "kliinisen" ammattilaisen kanssa. Se voi tietysti olla pelkkää omaa ennakkoluuloa, mutta jotenkin tuntuu, että vertaistuki sinällään ei juuri tähän hetkeen ole se, mitä itse tarvitsee.

      Kyllä se tästä, kunhan saa taas vähän pääkoppaa järjestykseen :)

      Poista
  2. En ole ammattilainen, enkä edes vertainen. Olen sattuman kautta blogiisi eksynyt lukija, jolta virtuaalista empatiaa riittää.

    Voimia ja taistelutahtoa toivotan oikein kovasti!

    Halaisin jos voisin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos. Pitää yrittää nyt vaan kaivella niitä voimia jostain.

      Poista